Sielulinnun kolo

Sano minulle, että tarina vasta alkaa

2011-11-17T22:26:00.004+02:00

Syksy tuli ajallaan. Talvi on myöhässä, mutta aamuisin maa on jo jäässä. Kahvimuki höyryää kädessä, eikä marraskuu kaupungissa ole koskaan ollut näin kaunis. Talot ja kivetykset hohkavat kylmää, ilma on kirkas, valo terävää ja vähäistä. Iltaisin voimalaitoksen ja moottoritien valot heijastuvat rannan mustasta vedestä.

Öisin kuuntelen vieressä nukkuvan uniääniä. Muistelen poikia, miehiä. Kuka narskuttaa hampaitaan yhteen, kuka nukkuu toinen silmä raollaan. Kenen kuorsaus käy hermoille, kenen tuhina rauhoittaa uneen. Toiset käyvät unen keskeltä keskusteluja, toisia on ohjattava keholla. Jotkut silittävät unenkin läpi, ottavat syliin refleksinomaisesti, toiset kääntävät selän ja kiskovat peiton päältä. Kullakin omat tapansa, lämpönsä, tuoksunsa.

On usein vaikea muistaa, kuinka nuori vielä olen. Kuinka paljon elämästä onkaan vielä edessä! Kuinka monta upeaa yöllistä keskustelua ehdin vielä käydä ihmisten kanssa, kuinka monta uutta tilaisuutta saada, kuinka monta kiveä on vielä käännettävänä.

Juuri nyt olen aika tyytyväinen Tampereella. Ympärillä on epämääräinen joukko hienoja ihmisiä, jotka ovat ottaneet huomaansa. Kesän aikana yhteen hivuttautunut porukka, joka on tässä ja nyt. Elämäntilanteet, huumorintaju ja kiinnostuksenkohteet kai sen tekevät - tai sattuma. Ei kavereitaan ja ystäviään voi valita, jotkut vain jäävät.

Asunnonkin löysin: asun kommuunissa Wivi Lönnin suunnittelemassa talossa, jossa on korkeat huoneet, kaarevia seiniä ja leveät ikkunalaudat. Huoneeni on pieni, mutta oma, kaikki tärkeä on lähellä. Alakerran keittiössä on paljon tilaa laittaa ruokaa ja viettää iltaa porukalla. Kylppärissä on sadevesisuihku, kellarissa hiiriä, eteissyvennyksessä vierassänky couch-surffaajille ja muille kattoa päälleen kaipaaville. Kämppisten kanssa on helppo olla, asennoituminen elämään on samankaltaista. Kissat ovat saaneet kämppiksekseen pienipäisen whippetin Monnin, jonka kanssa yhteiselo sujuu hyvin, pientä kielimuuria lukuunottamatta. Monni on yksinäisten öiden paras lohduttaja, käpertyessään peiton alle ja laskiessaan päänsä reidelleni. Sen katse sanoo: älä huoli hei, kaikki mitä tarvitset on jo tässä.

Kuinka voit väittää (että yksinäinen oot)

2011-08-29T11:25:00.004+03:00

Ennustan raskassoutuista päivää. Taivas on tasaisen harmaa, aivojen serotoniinitaso itseaiheutetusti liian alhainen.

Puhuvat syksystä. Opiskelujen aloittamisesta, paluusta arkeen. Minäkin puhun, oikein uhoan, mutta samalla pelkään syksyä. Pelkään kohdata arjen ja oman vakavuuteni. Pelkään yksinäisyyttä: etten kelpaa ilman päihteiden tuomaa suojakuorta, etten kelpaa, jos mieli on vakava ja hiljainen. Vaikka eihän se voi olla totta. Välillä vihaan itseäni juuri siksi, että peitän kaiken tärkeän yleiseen hölmöilyyn ja hassutteluun. Miksi on niin vaikeaa hyväksyä ihmisen, itsensä, monta puolta?

Osa minusta haluaisi kompensoida viime aikaista sekavaa elämää ylikontrolloimalla kaikkea. Jos alkaisin herätä säännöllisen aikaisin. Sitoisin hiukset tiukalle poninhännälle, meikkaisin huolitellusti, silittäisin vaatteeni. Olisin ajoissa, ei tarvitsisi kiirehtiä ja puuskuttaa, olisin hillitty. En puhuisi liikaa, ja huvittuessani naurahtaisin hiljaa kämmeneni takana. Joisin kahvia vain yhden mukillisen päivässä, lounaan jälkeen.

Tai sitten vain rauhoittuisin vähän, palaisin arkeen, yrittäisin luoda omaan elämääni sopivia rutiineja. Rakentaa kestävälle pohjalle, käydä nämä pelot ja ahdistukset läpi pohjia myöten niin, ettei niihin tarvitsisi enää joka syksy palata. Olen elänyt jo neljä rikkonaista syksyä peräkkäin, yrittänyt kiivetä kaivon sileää ja liukasta seinämää ylöspäin, pudonnut aina takaisin. Nyt tukena on terapia, näitä asioita käsitellään 70 euron tuntihintaan, mutta onhan se yhteiskunnalta sellainen panostus joka kannattaa, jos lastentarhanopettajapulaan saadaan yksinkin työkykyinen lto lisää. Tottapuhuen, olen kyllä aika mielissäni näiden kahden käyntikerran perusteella. Vaikka puhuminen on vielä takkuista, psykkari osaa sanoa oikeita asioita oikeassa kohtaa. Kunhan tutustutaan paremmin, avautuminen varmasti alkaa sujua.

Kaiken tämän keskellä, olen onnistunut kiinnostumaan mahdottomasta ihmisestä. Lapsena sitä luuli, että aikuisten elämä olisi jotenkin yksinkertaisempaa. Jäisi turha säätö, asioista voisi puhua ja tunteetkin olisivat jotenkin hallittavissa. Nyt tietää vain ettei tiedä. Pitäisikö unohtaa, uskoa ja luovuttaa, keskittyä vaikka kasvatustieteelliseen kirjallisuuteen, vai sittenkin pyytää miestä sirkukseen.

Tilapäivitys siirtymätilanteista

2011-08-15T17:06:00.003+03:00

Poden tyhjän blogisivun kammoa, sillä viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut paljon, melkein liikaa. Maailma on kääntynyt ympäri, ja olen ollut liikkeessä niin paljon, ettei mieli tahdo pysyä mukana. Pitäisi matkustaa vain kamelin päivävauhtia, ei suhata peukalo pystyssä ympäri Suomen.

Masennuksesta toipuminen on kummallinen tie. Talvella kävin syvemmällä kuin vielä koskaan, muutamasta kuukaudesta en muista juuri mitään. Nukuin ja ajattelin kuolemaa, nousin sängystä lähinnä vessaan ja ruokkimaan kissat. Pitkiä, pimeitä päiviä. Mutta sain myös apua, vietin kuuden viikon hoitojakson päiväsairaalassa, ja nousin haparoiden jaloilleni. Yhteisön avulla, kohdaten toisissa omat oireeni ja ajatukseni, peilaten ja ymmärtäen, ehkä vihdoin hyväksyen masennuksen myös sairautena, eikä vain mielentilana ja ominaisuutena. Ehkä tulevaisuudessa voi olla toinenkin tie, kuin sopeutua olosuhteisiin ja olla onneton. Nuo kuusi viikkoa olivat merkittävämmät kuin mikään hoitomuoto tätä ennen, ja heitteillähän minä olen ollutkin, rikkonaisen hoitoketjun osana olooni alistuen. Pikkuhiljaa nousin, ja nousin yksin. Avasin silmäni, katselin käsiäni, kotiani, elämääni. Olenko tämä minä, mikä minä olen.

Toukokuussa minä tiesin jo väistämättömän, mutta en uskaltanut sanoa ääneen. Edessä kesä, jota en halunnut hukata olemalla enemmän rikki. Loputtoman tuntuinen kesä, jonka jokaisesta pisarasta oli nautittava. Yhtäkkiä olin enemmän elossa kuin pariin vuoteen. Jaksoin kiinnostua taas ihmisistä, janosin sosiaalisuutta kuin menetetyn ajan voisi ottaa kiinni. En enää pelännyt tai väsynyt, huomasin että kelpaan. Lauloin Scandinavian Music Groupia ja nautin vapaudesta olla, sillä harvoin elämässään saa viettää näin vapaata kesää. Unelmakesä tämä on ollutkin, vaikka samalla myös unelmien särkymisen kesä. Upea, rakas kesä, kiitos hienojen ihmisten ja seikkailumielen.

Väistämätön, eli ero, tuli todeksi kuukausi sitten. Niin todeksi kuin nyt voi, kun maailma kääntyy ympäri, mutta elämä ympärillä jatkaa tasaista kulkuaan. Eikä siitä puhumiseen vieläkään ole sanoja, vaikka onkin jo rohkeus myöntää, että joskus yrittäminen ja toivominen ei enää riitä, ja joskus on jo liian myöhäistä korjata haljennutta. Nyt kuljen ympyrää sekaisessa asunnossa, joka ei enää tunnu kodilta. En pysty keskittymään, kaikki ympärillä muistuttaa menetetystä ja rikkinäisestä, huonekalut irvailevat vääristynein ilmein. Ensin rakennat ja sitten hajotat, typerä nainen, lapsellinen. Eikö elämää voinutkaan leikkiä sinun sääntöjesi mukaan?

Tuntuu kuin olisin palannut takaisin vuoteen 2007, alkuun. Ympyrä sulkeutuu, olen taas samalla tavalla uuden edessä. Nyt on vaan tehtävä toisenlaisia ratkaisuja, valittava se kipeämpi, paranemisen ja itsensä kuuntelemisen tie. Tämän itseni minä tunnen, mutta mitä välissä on tapahtunut, en tiedä. Palaan takaisin samoihin kirjoihin, muistan Eeva-Liisaa ja otan hyllystä Helena Sinervon Runoilijan talossa, taas kerran. Se on upea kirja, ajatuksia ja tunnelmia kuin omiani.

Kannan mukanani montaa minuutta ja tapaa katsoa maailmaa. Olen satavuotias, väsynyt kaikkeen, ja loputtoman hauras ja hiljainen, mutta ettehän te sitä näe. Olen hyväntuulinen, aina valmis lautapeleihin ja leffailtoihin. Juon tequilaa pullon suusta irvistämättä, haastan keskustelussa ja yritän juoda miehen pöydän alle siinä onnistumatta, toisaalta katson järven yllä leijuvaa yöusvaa ja toivon että joku ymmärtäisi tämän kaiken. Että joku näkisi silmien taakse, sinne kauas.

En osaa puhua silloin kuin pitäisi, en oikeista asioista enkä oikeille ihmisille. Kai jokainen pelkää tulevansa torjutuksi, jos joskus kertookin syvimmistä pohdinnoistaan, niistä joita kieli vasta hapuilee sanoiksi. Ironian ja piikittelyn kuori on hyvä suoja, kaikelle on kyettävä nauramaan. Sitäpaitsi, ei raskasmielisyyttä kukaan jaksa.

Jokin on kuitenkin kuten ennenkin, ja vielä enemmän. Viime syksynä CMX:n Iäti-kiertueella liittouduin yhteen toisen fanitytön kanssa, ja sittemin tämä homma on alkanut karata vähän käsistä. Yllytämme toisiamme yhä upeampiin pogoiluihin ja unelmiin. Kulunutta kuukautta on kai helpoin tarkastella keikkojen ja niiden väliin jäävän ajan kautta. Ensimmäiseksi räjähti Pakkahuone, täysi sali raivoamassa ja huutamassa, joulukuusta asti pidätellyn kaipauksen ja hurmion purkaus. Sen jälkeen kyyneliä ja vimmaa Jyväskylässä - mitä jähmeämpi yleisö, sitä kovempaa eturivi antaa itsestään - Oulun Qstock backstagetyöntekijän ominaisuudessa fiilistellen, ja lopulta hikinen Tavastia, vuoden viimeinen koitos, elokuun kruunu.

Junat ja liftausreissut ovat kuljettaneet ympäri Suomen, pois arjesta ja sydänsuruista, keikkojen lämpöön, jatkobaarien huuruihin, mökeille, lähiöihin. Elämä on yksi suuri siirtymätilanne, olen jatkuvasti joko vasta tullut tai jo lähdössä, kotiin kerääntyy kasa likapyykkiä ja puolityhjiä laukkuja. Nyt olen viimein hetken paikallani, annan flunssalle luvan tulla ja ajatusten kerääntyä kokoon. On vielä kesä, mutta kohta on syksy.

Tunteettomuuden pelko

2011-07-14T23:08:00.005+03:00

Välillä pelkään, että olen todella niin tunteeton, kuin muutamat katkerat kielet joskus ovat väittäneet. Ehkä en vain huomaa sitä itse.

Olenhan minä aina ollut itsenäinen, kasvanut itsenäiseen ajatteluun ja tekemiseen, tietynlaiseen riippumattomuuteen. Siihen, että pitää selvitä itse ja yksin, pitää kestää yksinäisyys ja kantaa päätään pystyssä vaikka se olisi kaulasta poikki. Mutta missä menee itsenäisyyden ja itsekyyden raja? Teen välillä ratkaisuja ymmärtämättä, miten ne vaikuttavat muihin, tai edes kunnolla ajattelematta sitä. Elän elämääni kuin se olisi omani, ja oletan muidenkin tekevän niin.

Tottakai minä välitän ihmisistä, välillä niin että sydän pakahtuu. Toivon hyvää, haluaisin olla lähellä ja silittää hiuksia, rohkaista, lohduttaa. Sydän on laaja ja pirstoutunut ympäri maata, maailmaa. Me olemme täällä lievittämässä toistemme kärsimystä, ajattelen, sillä sitä täällä riittää. En usko muuhun kuin yksinäisyyteen, mutta hetken voin olla lähellä, lohduttaa ja saada lohtua.

Pimeinä hetkinä pelkään vain, että en ole muuta tehnyt kuin epähuomiossa rikkonut lupauksia ja hylännyt ihmisiä tarkoittamatta pahaa. Pelkään, että aiheutan muille kipua, jota en itse osaa kuvitella saati tuntea. Olen tottunut yksinäisyyteen ja kipuun niin, etteivät sellaiset asiat kosketa. Kyynistynyt, voisi kai sanoa.

Joskus vielä uskoin sielunsisaruuteen. Tänä kesänä olen taas muistanut sielunsisaruuden ideaalin ja kaivannut sitä, uskoa vaan ei enää löydy. Parhaimmillaankin ihmisten välissä on aina juopa, ja vaikka kuinka kiihkeästi sitä koittaa kuroa umpeen, aina jää yksin. Silti täytyy vain yrittää päästä lähelle ja lähemmäksi, ottaa selvää toiseuden mysteeristä. Nauttia niistä pienistä hetkistä, kun saa kiinni toisen näkökulmasta, hetken jakaa saman kokemuksen maailmasta.

En kadu ketään niistä, joita syliini suljin
heitä sentään rakastin
Itken kaikkia niitä, joiden ohitse kuljin,
joita väistin ja pakenin

Oikotie matkan mutkistaa

2011-07-12T19:22:00.002+03:00

Miksi väärinkäsityksiä oiotaan, vaikka useimmiten kyse on asioiden monimutkaistamisesta? Väärinkäsityksiä syntyy oikomisesta ja yksinkertaistamisesta, asioiden mustavalkoisesta katselemisesta. Oikominen on mutkistamista, asioiden monipolvisuuden myöntämistä.

Mieltäni jäi häiritsemään edellisestä tekstistä välittynyt typerä "ei mua kukaan voi ymmärtää" -asenne. En missään nimessä tarkoittanut, että ymmärtääkseen minua pitäisi olla masentunut kainuulainen, että pitäisi olla samanlainen. Yritin sanoa, että jos haluaa paremmin ymmärtää miksi olen tällainen, on tunnettava uteliaisuutta niihin asioihin, jotka minuutta ovat muokanneet. Yritettävä ymmärtää kainuulaisuutta ja sitä elämänmaisemaa, koitettava käsittää mistä masennuksessa on kyse. Tunnettava mielenkiintoa asioihin, jotka toiselle ovat tärkeitä - kai se on syvemmän ihmissuhteen yleisiä sääntöjä. Kuunneltava, tutkittava, verrattava omiin kokemuksiin. Löydettävä yhdistävät, samankaltaiset tunnekokemukset.

Ja mitä totuusarvoihin tulee, tätä blogia voisi lukea minuuden yhtenä narratiivina. Privaattidosentti kirjoitti asiasta juuri paremmin kuin nyt osaisin, kooten repaleiset ajatukseni.

Minuuden hajoamisen kokemus on yksi osa masennustani. Kaikki se mitä on ollut pirstoutuu palasiksi, jotka eivät enää näytä sopivan yhteen, joista ei saa enää järkevää kuvaa. Mitä sitten, miten tästä eteenpäin? Mille pohjalle rakentaa uusi minuus, minkälaisten narratiivien avulla?

Totuusarvoista

2011-07-08T12:58:00.005+03:00

Jostain syystä on taas tarve korostaa, lukijoiden suojelemiseksi ja hämmentämiseksi, ettei blogin totuusarvo ole 1 eikä 0. Tottakai kirjoitan oikeista asioista, mutta tietoisesti valikoiden ja tyyleillä leikkien. Nämä blogitekstit sijoittuvat johonkin muistiinpanon ja kaunokirjallisuuden välimaastoon, tuovat yhden näkökulman tämän naisen elämään, mutta vain yhden ja rajatun sellaisen.

Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperhossa päähenkilö Mette on tullut tulokseen, että ihmistä estää tappamasta itseään vain hänen sammankonaivoisuutensa, eläimellisyys, joka pitää hengissä millä hinnalla hyvänsä. Koska elämme kelvottomina ihmisinä kelvottomassa maailmassa, ainoa ratkaisu on tehdä kelvottomuudesta taiteenlaji ja omistaa elämänsä sen toteuttamiselle. Kirja oli omalla tavallaan sävähdyttävä, ja vei taitavasti tietyt piirteet pikkiriikkisen yli, niin että lukijana saattoi samaan aikaan olla samaa ja eri mieltä, nähdä Meten logiikan järki ja mielettömyys. Samalla kirja nälväilee hienovaraisesti ja erittäin oikeutetusti taiteen arvostamiselle ja yleiselle estetiikalle. Kertojanäkökulman vaihtelu tuo kirjaan tarvittavaa keveyttä ja kiinnostavuutta, sivuhenkilöt kietoutuvat omalla tavallaan käsittelemään Meten Ikuisuusprojektin esille nostamaa kelvottomuuden ja taiteen teemaa.

Minä en usko löytäneeni vielä mitään totuutta. Tottakai ymmärrän Metteä, ajatuksessa on logiikkaa. Elämän mielekyyden ongelmaan on löydettävä jokin ratkaisu, eikä se ole sovinnaisuus ja itsensä tukahduttaminen. Nyt rakentelen ja kokeilen, kasaan elämää värikkäistä palikoista uudelleen taas kerran. Luen Viktor E. Franklin Olemisen tarkoitusta, joka on 50 vuotta ilmestymisestään edelleen ajankohtaista kamaa. Psykiatria ja psykoterapia toki, onneksi, ovat niistä ajoista jo muuttuneet, mutta ihmisten ahdistus tuntuu olevan yhä enenevissä määrin Franklin kuvaamaa elämän tarkoituksettomuuden kokemista. Saa nähdä, löytyykö Franklilta uusia suuntaviittoja tähän loputtomaan etsimiseen.

Toisaalta etsiminen ja kaipaus ovat asioita, joista en edes halua luopua.

Keittiössä puhkotaan kahtatoista kiloa muikkuja. Puhun jatkuvasti Suomussalmesta, kaikki etelän ihmiset saavat siitä kuulla. Siinä on kai jotain minuuden perusrakenteisiin pesiytynyttä, identiteetin rakennuspalikoista pysyvin. Vain toinen suomussalmelainen tavoittaa jotakin siitä peruskokemuksesta, samasta sielunmaisemasta, vaikka sekin kaikilla on omansa. Toinen pohjoisen pikkupaikkunnan asujakin voi päästä aika lähelle. Kuulostaa liioittelulta ja romantisoidulta sanoa, ettei minua voi ymmärtää ilman Suomussalmea ja Kainuuta, mutta totta se on. Kaupungeissa tai niiden liepeillä kasvaneilla ei nähdäkseni ole läheskään yhtä vahvaa kotiseutuidentiteettiä, eivät he ehkä ymmärrä mitä me aina tästä jauhetaan. Mutta 15 vuotta jättää jälkensä, puhumattakaan pidemmälle pesiytyneistä juurista, ajattelun ja sydämen kielestä, kaikesta.

Myös masennus on jättänyt jälkensä pysyvällä tavalla, jota ei ole helppo ehkä ymmärtää kuin toisen samankaltaista kokeneen. Sitä katselee maailmaa toisella tapaa, on epävarmempi ja pelokkaampi kuin ennen, varoo ja kuulostelee, ei ainakaan vielä löydä luottamusta siihen että olisi koskaan samalla tavalla terve kuin ennen. Masennuksesta voi toipua muttei parantua, jollain tapaa se tulee seuraamaan aina mukana kuin varjo, häivähdyksenä katseen pohjalla tai silmänurkassa. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea entisestä tavasta toimia ja olla, on jätettävä taakseen, jotta pystyisi elämään.

On kuuma, liian kuuma, jotta voisin olla levollinen ja keskittyä esimerkiksi kesätenttikirjoihin. Kylä on hiljainen, liian hiljainen - kaipaan kaupunkia, viiniä ja ihmisiä. Tarvitsen liikettä ja ääniä, loputonta kesäyön valoa, ihoa ihoa vasten.

Eräs kotiinpaluu

2011-07-07T21:06:00.002+03:00

Vuodessa ehtii tapahtua monta asiaa, ja toisaalta voi elää niin sumussa, ettei oikein muista niistä mitään.

Olen Suomussalmella käymässä kotona. Tämä kylä pienenee kerta kerralta, muuttuu autiommaksi ja hiljaisemmaksi. Toisaalta pakottaa minutkin pysähtymään, kuuntelemaan hiljaisuutta ja ajatuksiani. Ehkä siksi täällä aina aluksi ahdistuu, muutos kaupunkiin verrattuna pistää silmään ja korviin. Ehkä myös siksi, että täällä kaikki pysyy paikoillaan tai rapistuu, vanhemmat ovat kerta kerralta käyneet vanhemmiksi ja rutinoituneemmiksi, itse olen kasvanut kauemmas. Joka kerta on uudelleen tehtävä oma tilansa, määriteltävä roolinsa ja suhteensa tässä perheessä, mikä minä oikein olen.

Ylipäätään elän taas yhtä itsensä etsimisen kautta. Tuntuu, että olen viimein havahtunut horroksesta, siirtänyt syrjään masennuksen mukanaan tuomaa harsoa ja pilvipeitettä. Katselen maailmaa uteliaana, tällaistäkö täällä onkin? Minuus tuntuu toisaalta tutulta, kuin pitkästä aikaa kaapin perältä löytyneeltä tutuntuoksuiselta omalta itseltä, toisaalta olen kuin tyhjä taulu. Masennusjaksot, varsinkin keväällä iskenyt viimeisin ja syvin, ovat pyyhkineet niin paljon pois siitä mitä luulin olevani, mitä luulin haluavani, mihin uskoin. Jäljellä on puhdas pinta, ja se mitä ei ole vielä puhdistettu, tullaan puhdistamaan. Kaikki vanha on pistettävä säleiksi, tai ainakin kyseenalaistettava ja koeteltava, ja rakennettava uusi minuus ja elämä sen päälle. Vapaus olla oma itsensä ja rakentaa oma elämänsä, on yhtäaikaa ihana ja huimaavan pelottava. Kuinka voi yhtäaikaa olla niin vahva ja niin rikkinäinen?

Päätin toukokuussa, että tästä kesästä on tuleva Unelmakesä, ja siitä olen pitänyt kiinni. En tiedä, kostautuuko tälllainen tunteiden vietävänä ja nautintojen perässä eläminen jossakin vaiheessa, mutta toistaiseksi en myöskään välitä. Ilmassa on paljon padottua energiaa, vihaa, huomionkaipuuta, tarpeita tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Tarvetta tuntea, kokea asioita, olla hiukan äärimmäinen. Hakea rajoja, katsoa missä minuuden rajat ja tarpeet oikeastaan ovat. Päihteitä, kahvia ja tupakkaa kuluu, elämä maistuu niiden läpi kesältä ja nuoruudelta. Käyn moshpittaamassa itseni mustelmille Pendulumin ja Mokoman keikoilla, laulan ääneni käheäksi, putoan Seinäjokeen keskellä kesäyötä. Viihdyn osana poikaporukoita, toisaalta etuoikeutettuna ainoana tyttönä, toisaalta yhtenä jätkistä. Olen pitkästä aikaa kiinnostunut ihmisistä, mikä muutavan vuoden kestäneen itsensä käpertymisen jälkeen tuntuu virkistävältä. En enää pelkää niin paljon, ehkä minusta sittenkin on antamaan itsestäni jotakin, ehkä minä vielä osaankin olla ihminen.

Osa minusta tuntee olevansa satavuotias. Luen Nietzscheä ja viime yönä Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperhon, jotka itsessään kertovat jo aika paljon. Kuinka nainen voi olla kaksikymmentäkaksivuotias, ja niin kyyninen, ettei usko enää mihinkään entiseen. Ehkä vapauteen? Olen hukassa, mutta en enää usko järjestykseen, vain kaaos ja meteli, vaistot ja vietit tuntuvat olevan totta.

Musiikissa ja värivaloissa, ja rakastellessani, tunnen eläväni.

Elonpäivät

2010-03-07T23:56:00.003+02:00

Bloginkirjoitusrutiinin luomisesta ei sitten tullut mitään. Tuntuu, että ajatukset ovat liian henkilökohtaisia nykyään, vaikka ei elämä oikeastaan ole sen henkilökohtaisemmaksi muuttunut kuin aiemminkaan. Mietin, etten ehkä ole enää niin kiinni muiden mielipiteissä kuin aiemmin. Tarve avautua julkisesti, luokitella itseään ja määrittää olemistaan sen kautta on vähentynyt. Se lienee hyvä.

Kirjoitusrutiinin heikentyminen sen sijaan on harmi, sitä olisi hyvä pitää yllä näin puolivirallisesti. Blogiteksti on siitä mukava tyylilaji, ettei se edellytä täydellistä asiapitoisuutta ja oikeakielisyyttä kuten opiskelujen parissa kirjoitettavat tekstit, mutta toisaalta luettavuuteen, kielenkäyttöön ja tyyliin kiinnittää enemmän huomiota kuin nopeatempoisessa irc-keskustelussa tai hyvien ystävien kanssa vaihdettavissa mitäkuuluu-vuodatuksissa. Blogin erottaminen omasta elämästä johonkin asialliseen, olisi toki vaihtoehto, mutta täytyy myöntää etten tunne tällä hetkellä suurta paloa mitään asiaakaan kohtaan. Säätä en ole juuri ajatellut ja nautin kirjojen lukemisesta, en niiden analysoinnista tai referoinnista. Olen huono humanisti, jolla ei ole perusteltua sanottavaa yhteiskunnan epäkohdista ynnä muista kiihottavista aiheista (ja jos olisikin, sen saattaminen julkaisukelpoiseen tekstimuotoon vaatisi ihan liikaa aikaa).

Ehkä joskus taas tulee sellainen kausi, kun elän enemmän kirjoittamisen kautta.

Elämä tuntuu jokseenkin hyvältä. Vaihtelevaa pilvisyyttä, enimmäkseen poutaa. Toipilas olen vielä, nukun liikaa ja vääriin aikoihin ja stressitason muutokset vaikuttavat enemmän kuin niiden tarvitsisi. Joustavaksi itsensä luokittelevan ihmisen on hankala sopeutua siihen, ettei olekaan niin muutoskykyinen kuin ennen. Yllättävät suunnitelmanmuutokset eivät sovi kuvaan, ainakaan aiheuttamatta oireilua. Kaipaan rauhaa ja rutiineja, niiden kanssa elämä pysyy koossa. Olen konservatiivisempi kuin koskaan, mutta meidän sukupolvelle konservatiivisuus on kapinaa.

Koulua ei ole kovin paljon (sanokaa mitä sanotte, yliopisto on koulu, ainakin vielä perusopintovaiheessa kaukana ollaan tiedeyhteisöstä), ja tuleva viikko tuntuu hyvältä. Autokoulusta yksi ajotunti, kaksi teoriatuntia, koulusta kirjallisen viestinnän harjoitukset ja tentti suomen uskonnollisesta kentästä. Paljon aikaa lukea tenttikirjaa, ehkä jopa aloittaa persoonallisyyspsykan lukeminen. Joka päivä jotakin tekemistä, jotta on helpompi pysyä liikeessä. Perjantaina laitoksen 1930-lukuaiheiset bileet, joihin valmistautumiseen voi hyvin käyttää koko viikon kuunnellen Mustapaitain marssia ja muuta asiaankuuluvaa.

Elämää ja oloa helpotti paljon viime viikolla saamani tieto kesätyöpaikasta Särkänniemessä kahvilatyöntekijänä. Parempaa ei olisi voinut toivoa. Ensiksikin huoli kesän taloudellisesta tilanteesta ratkesi parhain päin. On rahaa maksaa vuokraa ja syödäkin. Toivon että saan tehtyä jo toukokuussa sen verran vuoroja että kesäkuun vuokran kanssa ei ole ongelmaa. Toiseksi, ahdistus kesätyöhakemusten kirjoittamisesta samaan aikaan tenttisuman kanssa on ohi, yhtäkään hakemusta ei tälle kesälle enää tarvitse kirjoittaa. Vasta yhtätoista paikkaa ehdin hakea, ja siinäkin oli aivan riittämiin tasapainoilua persoonallisuuden ja asiallisuuden välimaastossa. Kolmanneksi, nyt tiedän missä kaupungissa vietän kesäni. Tässä tilanteessa, jossa kaipaan varmuutta, ajatus, etten tiedä missä kaupungissa olen, mitä teen ja miten asun parin kuukauden päästä, oli ahdistava. Kesäsuunnitelmien teko helpottuu ja ennenkaikkea saan viettää kesän samassa kaupungissa miehen kanssa. Jää rahaa muuhunkin kuin Turku - Tampere -junamatkaan. Näistä kaikista syistä ja ennen kaikkea siitä tunteesta, että minä kelpaan johonkin, leijuin koko viime torstain ja vähän viikonloppuakin. Jossain vaiheessa iskee varmaankin pelko siitä, kuinka pärjään, mutta toistaiseksi tunnen vain iloa. Minä kelpaan, minä osaan, pääsin oikeisiin kesätöihin vaikkei minulla olekaan kahvila-alan työkokemusta. Tämä on mukavaa vaihtelua öisille itsesyytöksille.

Viikonlopun olin Tampereella, palkitsin itseäni ja juhlistimme miehen nimipäivää syömässä kasvisravintola Gopalissa ja kävelemällä Pyynikin näkötornin munkkikahville. Tuntui hyvältä, ylipäätään miehen kanssa olo oli varsin hyvää. Olemme nyt muutaman viikonlopun suorastaan osanneet nauttia kaukosuhteen jälleennäkemisen edusta. Aika kuluu myös elokuisia häitä suunnitellen, ei kai se enää mikään salaisuus ole. Kai se on vähän sama tunne kuin raskaudessa, aluksi ei uskalla kertoa kuin lähimmille, kun se tuntuu vielä niin epävarmalta ja epätodelliselta. Saatiin viimein päätettyä pitojen menústa ja lähetettyä tarjouspyyntöjä pitopalveluihin, eikä onneksi ollut vielä liian myöhäistä, mitä pelkäsin. Viikonlopun aikana on tullut vastauksia neljästä paikasta, joista kaksi varattuja ja kaksi lupaavia - ahkeria nuo yrittäjät kun hommailevat viikonloppuisinkin noin aktiivisesti. Ensi viikolla luvassa siis myös ruokaratkaisuja.

Sain ystävältäni kirjeen mukana Eeva Kilven runon, joka lämmitti kovasti mieltäni. Olen koittanut muistaa noita sanoja, pitää itseäni hyvänä.

" Nukkumaan käydessä ajattelen.
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea ihminen,
minä luotan sinuun. "

Talvi, tammikuu ja Tylypahka

2010-01-29T18:01:00.002+02:00

Puhuvat talvesta, että on epätavallisen kylmää ja lumista. Minusta tämä on niin kuin talven kuuluukin, mutta kieltämättä odotukset ylittävää talveksi Turussa. On helppoa säilyttää pohjoinen mielentila, kotoinen.

Olen yrittänyt olla ahkera: ajatellut kevään aikatauluja, kirjoittanut joitakin kesätyöhakemuksia, varannut tenttikirjoja, välillä käynyt luennoillakin. Yliopisto-opiskelun vapaus ei kai ole herättänyt minussa tarvittavaa vastuuntuntoa, sillä aamu-unet venyvät helposti iltapäivään ohi luentojen, joissa "ei kuitenkaan ole mitään kovin olennaista ja saahan ne luentodiat netistäkin". Motivaatio tähän kevääseen ei ole oikein kohdallaan. Toisaalta olen lopettanut ajattelemasta huvittaako minua vai ei. On asioita, joita nyt on tehtävä ja ne tehdään. Persoonallisuuspsykologian luennolla Liisa Keltikangas-Järvinen puhui geenien ja ympäristön vuorovaikutuksesta ja oli juuri niin ihana kuin ajattelinkin.

Väsyttää, se on kai elämäntapasidonnaista. Olen ollut yllättävän sosiaalinen, nähnyt suunnilleen viikon sisällä neljää ihmistä, joista kaksi uusia, yliopistohengailun lisäksi. Yksissä opiskelukaverin bileissäkin kävin, ja juttelin uusien ihmisten kanssa, erityisesti yhden folkloristitytön ja baarijatkoilla tytön, joka oli toista kertaa 3,5 kuukautisen vauvansa luota poissa. Se on mukavaa, kaipaan keskusteluja ja ihmisseuraa, kuten lajityypillistä on. Samalla kuitenkin väsyn seuraan kovin helposti, tunnen tarvetta paeta. Tuntuu etten osaa antaa itsestäni mitään, minuus on kylmä möykky sisällä. Varsinkin väsyneenä kommunikointi käy kankeaksi, jopa virtuaalisesti, vaikka matka aivojen etuotsalohkon ja näppäimistön välillä onkin lyhyt. Illat ovat hankalia, enkä olisi ikinä uskonut että sanon näin, minä joka ennen nautin yöllisten mesekeskusteluiden ajatuksenvapaudesta.

Kaiken vastapainoksi olen viettänyt aikaa Tylypahkassa. Harry Potter -sarjan uudelleen lukeminen tuntuu kieltämättä aika erilaiselta kuin aiemmat kirjojen lukukerrat. Aloitin sarjan muistaakseni ollessani neljäsluokkalainen (v.99-00), jonka jälkeen olen lukenut kirjoja aina vähän ilmestymistahdista jäljessä, päätöosan viime vuonna. Yksityiskohtien lisäksi jopa suuremmat juonilinjat olivat autuaasti pudonneet mielestä, henkilöhahmotkin näyttäytyvät nyt uusin kasvonpiirtein. Sarjan mukana kasvaminen on sinänsä ollut hyvä ratkaisu, ensimmäisen ja jo viidennen kirjan (jonka eilen sain loppuun) välillä on huima ero kerrontatyylissä ja sisällössä, mutta kieltämättä näin tiiviimpänä lukukokemuksena sarjasta kasvaa ehyempi kuva. Mukanaan vievää tarinaa irrallaan arkitodellisuudesta, muuta en juuri kaipaakaan. Lukumieltymykseni ovat olleet viime aikoina hyvin lastenkirja- ja fantasia/scifipainotteisia. Joulunaikaan sivistin itseäni ensimmäistä kertaa Maameren tarinoilla, joiden uudet osat 5 ja 6 odottavat hyllyssä Stanislaw Lemin Solariksen kanssa.

Teetä ja Absoluuttista nollapistettä. Perjantai-ilta.

Väsymys

2010-01-19T22:06:00.004+02:00

Olen epätoivoisen väsynyt, ja luulen että minulla on jokin piilevä sairaus. Surkuhupaisaa. Luulosairaudessa itää hulluuden siemen.

Löysin erään opiskelijatoverini avulla tyylikkään nettiradion, josta saa takuuvarmasti päänsärkyä. Suosittelen, silti.

Totesin, että kirjahyllynputsaus on lähes mahdotonta. Niistä, jotka olen lukenut, lähes poikkeuksetta pidän liikaa, ja lukemattomia kirjoja ei ole oikeutta tuomita. Täytyy siis lukea kaikki lukemattomat ja katsoa sitten uudestaan. Viime aikoina olen lukenut hyllystäni Umaya Abu Hannahin Nurinkurin, Aila Meriluodon Vihreä tukka sekä Maarit Verrosen Kylmien saarten soturi -kirjat. Pidin niistä kaikista.

Uusi vuosikymmen

2010-01-17T20:59:00.003+02:00

Noin viimeisest seitsemäntoista päivää olen ajatellut, että tekisi ehkä hyvää kirjoittaa ja että tekisi mieli kirjoittaa. Vaikkapa säästä ja kirjoista, kissan hännistä ja nenänpäistä, tulppaaneista, lumesta, teeemukeista. Loputtomista aiheista, opiskelusta ja väsymyksestä ei niin kovin paljon. Olen väsynyt puhumaan niistä, väsynyt ajattelemaan niitä.

Syksy Turussa meni miten meni. Jalopuut olivat ruskassa pitkään, sitten oli muutama kuukausi pimeää ja märkää, joka päivä satoi. Huomasin ettei uutta elämää ole kovin helppoa rakentaa. Tutustuin yths:n palveluihin ja sain nappeja, joilla pitää möröt poissa ja joihin en usko. Sitä perinteistä. Yliopistolla on kivoja ihmisiä, mutta voimat ei oikein riitä sosiaaliseen toimintaan. Kaipaan ihmisiä, mutta en jaksa olla seurassa ja seurallinen. Opiskelu on kiinnostavaa, periaatteessa, mutta muisti tuntuu haperolta, pää jotenkin sumuiselta. Ajatukset eivät pysy kasassa ja kaikki rutiini, mitä opiskeluun on joskus ollut, on kadonnut. Tätä tavallista.

Keväällä odottavat Tampereen yliopiston varhaiskasvatuksen pääsykokeet. Sinne voi olla hankala päästä, mutta yritetään. Kaipaan jotakin käytännöllisempää, kaipaan sellaista missä voi tehdä hyvää. Kaipaan lapsia ja hetkessä elämistä, rutiininomaisempia päiviä. Kaipaan varmuutta elämääni ja yhteistä arkea, yhteistä kotia tämän kahden kaupungin elämän sijaan. Ymmärsin, että en ehkä ikinä pystyisi työllistymään alalle jolle olen kouluttautumassa: loputonta joustavuutta, luovuutta, aktiivisuutta vaativiin humanistisiin pätkätöihin. Varhaiskasvattajana saisi jo kandista lastentarhanopettajan pätevyyden. Saisi olla enemmän kiinni elämässä, toivon. Viime kevät Steiner-päiväkodissa jätti jälkensä, hyvällä tavalla, uskoisin.

Mieluumin kuin mitään, olisin vain kotona nyt. Olen oppinut pitämään aamuista, hitaista ja hiljaisista hetkistä. Aamupalasta kirkasvalossa sanomalehden äärellä. Aamuissa on rauhaa, illat hukkuvat väsymykseen ja painaviin ajatuksiin, huoliin kaikesta. Päivät yliopistolla ovat raskaita, niitä edeltävät yöt jäävät liian lyhyiksi kun unta tavoitellessa mielen valtaa pakokauhu siitä, ettei selviä, eikä tässä ole edes mitään mieltä yrittää selvitä, ei mitään syytä jatkaa. Jos saisin vain olla kotona, leikittää kissoja, käydä kävelemässä, lukea kaunokirjallisuutta. Sairasloman hakeminen vain tuntuu liian kulutttavalta prosessilta, ja toisaalta luovuttamiselta. Osa minusta haluaa jaksaa, haluaa selvitä.

Turun Linnateatterissa on vielä hetken aikaa ohjelmistossa Tove Janssonin Taikatalven kantaesitys, muistaakseni helmikuussa se siirtyy Helsinkiin. Kävimme kaveriporukalla katsomassa sen eilen, ja ei voinut kuin ihastella toteutusta. Näytelmä oli hyvin uskollinen kirjalle, mikä tosin ei yllätä, kovin helpollahan muumeihin ei esitysoikeuksia irtoa. Lavastus ja valoprojisointi toimi uskomattoman hyvin, lavalle loihdittiin milloin muumitalo, milloin jää ja uimahuone, lähes pelkällä valolla, jäärouvasta ja lumihevosesta puhumattakaan. Lavastus oli yksinkertaisen toimiva: lyhty, hopeatarjotin, penkki, onki, kamina - siinä suunnilleen koko puolitoistatuntisen tarpeet. Muistin taas, miksi pidänkään teatterista taiteenlajina enemmän kuin elokuvasta. Ainoastaan yleisön lapsivoittoisuus oli hiukan yllätys. Sinänsä hyvä että lapset pääsevät teatteriin, mutta Taikatalvessa olisi annettavaa isommillekin katsojille. En tiedä kuinka paljon kolmi-nelivuotiaat katsojat ymmärsivät tarinan juonesta, siinä kun lähinnä puhuttiin ja välillä laskettiin mäkeä, mutta onko tuolla nyt sitten niin väliäkään, esitys oli kuitenkin visuaalisesti hieno ja sadunomainen niin että saatoihan siitä varmasti nauttia.

Minun ensimmäinen teatterikokemukseni oli kotipaikkakunnan kesäteatterissa syntymäkesänäni, äiti oli ohjaajana ja imetti minua harjoitusten lomassa. Mihinpä sitä kuukauden vanhaa jättäisi. Näytelmää en muista, kuulemma itkuani käytettiin tehosteena, tai sitten se oli jokin myöhempi kappale. Taikatalvesta tuli mieleen, kuinka joskus alle kouluikäisenä kävin äidin ja veljen kanssa Kajaanissa katsomassa näytelmää Muumilaakson marraskuu, ja olin hyvin pettynyt kun koko näytelmässä ei näkynyt muumeja lainkaan. En ymmärtänyt esityksestä mitään ja odotin koko ajan vain muumien tulevan. Olisikohan äiti voinut varoittaa pettymyksestä etukäteen? Nykyään Muumilaakson marraskuu on yksi suosikeistani, edelle menee vain Muumipappa ja meri.

Tänään koin puhdistautumisen tarvetta, ja kävin vaatekaappini (taino, vaatehuoneeni ja lipaston laatikot) läpi kovalla kädellä. Kaksi muovikassillista kirpparikeräykseen meneviä vaatteita ja muutamia roskiin päätyviä rikkinäisiä. Samanlaisen puhdistuksen voisi tehdä myös kirjoille ja paperitavaralle, ylipäätään kaikelle roinalle. En minä halua omistaa näin paljon, tarvitsenko minä tätä kaikkea. Hyödyttääkö kerätä hyllyynsä kiinnostavia kirjoja, joita ei tule koskaan luettua, tai edes ihan hyviä lukemiaan kirjoja, joita ei tule lukemaan toista kertaa? Kirjasto on siitä mukava laitos, että se myös ottaa kirjat takaisin. Minä pidän kirjoista, esineistä ja muistoista, mutta omistaminen on joskus turhan raskasta. Varsinkin, kun yhtäkaikki joudun taas kesällä muuttamaan.

Koska viime vuoden kirjoitukset jäivät harvalukuisiksi, tässä tällainen meemi-kooste vuodesta 2009.

1. Mitä teit vuonna 2009 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Luin koulujen pääsykokeisiin ja kävin niissä, olin töissä päiväkodissa, kävin Luxemburgissa, Ranskassa ja Saksassa, lähinnä Kölnissä, matkustin saksalaisessa junassa, menin kihloihin, muutin yksiöön, tapetoin, opiskelin yliopistossa, asuin Tampereella ja Turussa, olin Faith No Moren keikalla, sammuin baarin vessaan.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
En muistaakseni tehnyt.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Serkku sekä toisen serkun vaimo saivat lapsen, ei sen lähemmäs tainnut tulla. Omien mahdollisten lasten pikkuserkkuja siis syntyi.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei kovin lähellä käynyt tämäkään.

5. Missä maissa kävit?
Kuten todettua, Ranskassa, Saksassa ja Luxemburgissa.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2010 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2009?
Pysyvämpi yhteinen asunto olisi mukava. Myös parempi (mielen)terveys, kiitos.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2009?
27.3. jolloin mentiin sormuskauppana ja vohvelikahvilaan.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?
Pääsykokeista hengissä selviäminen ja opiskelupaikka.

9. ...ja suurin epäonnistuminen?
Eipä isompia. Uuden elämän aloittaminen ei onnistunut muttei se ollut kovin realististakaan. Kursseja on jäänyt suorittamatta, mutta sekin nyt on normaalia.

10. Kärsitkö vammoista?
Kaikenlaisista taudeista ja vaivoista, tottakai.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Pyjama/olohousut ja tyttökissan sterilointi.

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Kaikkien, jotka ovat jaksaneet olla läsnä. Perhe, mies, ystävät.

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Enimmäkseen oma, miehen silloin tällöin

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asumiseen ja ruokaan.

15. Mistä innostuit eniten?
En tiedä. Opiskelujen aloittamisesta varmaan.

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Karua sanoa, että ei mikään. Faith No Moren tuotantoa tuli tosin kuunneltua ensin ennen keikkaa fiilistellessä ja sen jälkeen Luxemburgissa paljon.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
En muista. Viime vuonna olin ehkä toiveikkaampi ja luottavaisempi, mutta onnellisuudesta en tiedä. Tällä hetkellä, kissa sylissä kehräämässä, kaakaon häivähdysä vielä huulilla ja mieskin tuossa vieressä, olen ihan tyytyväinen. Olen ehkä oppinut elämään enemmän hetkissä.

II. Lihavampi vai laihempi?
Paino on suunnilleen sama mutta jakautunut eri tavalla. Lihavampi.

III. Rikkaampi vai köyhempi?
Pitkälti samoissa mennään, tosin opintovelkaa on tullut joten kai köyhempi.

18. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Olleeni ja jutelleeni ihmisten kanssa, kävelleeni luonnossa, liikkuneeni, jaksaneeni opiskella. Olleeni valoisampi kuin olen.

19. ...entä vähemmän?
En tiedä. Ei pimeiden ajatteleminen oikein ole tekemistä, sitä olisi voinut vähentää.

20. Miten vietit joulun?
Olin perheen luona pohjoisessa syömässä, lepäämässä ja kyllästymässä.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Aikamatkailuskenaariot ovat opettaneet, että menneiden hetkien muuttaminen on vaarallista. Ei varmaan löytyisi yhtä yksittäistä hetkeä, jonka haluaisin peruuttaa.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Syvensin kiintymystä.

23. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Ei ollut sellaisia.

24. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Televisiota ei ollut koko vuonna, enkä edes muista mitähän keväällä katottiin. Nyt on katseltu Twin Peaksia, Big Bang Theoryä ja Avatar: The Last Airbender animaatiosarjaa, kaikista pidän.

25. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En, vihaan ylipäätään harvoin muita kuin itseäni, ja sekin on hetkittäistä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Tähänkin voisi vastata että "en muista", koska en yhtään muista mitä olen lukenut viime vuonna, paitsi loppuvuoden kirjoja. Ainakin Arundhati Royn Joutavuuksien jumala oli kovin kiehtova ja jäi mieleen.

27. ...entä musiikillinen löytö?
Olen kuunnellut säälittävän vähän mitään uutta. The Baseballs on hauska minustakin.

28. Mitä halusit ja sait?
Työharjoittelupaikan ja opiskelupaikan

29. Mitä halusit, muttet saanut?
Uudenlaista elämäntapaa ja tervettä päätä.

30. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Ei erityisen mieleenjääviä, Benjamin Buttonin uskomattomasta elämästä tykkäsin, ja Australiasta vaikka siinä olikin kaksi leffaa yhdessä ja se oli lälly, ja Wolverinesta koska Hugh Jackman, ja Watchmenistä koska juoni.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Kahvittelin ystäväni kanssa ja purimme pääsykoeahdistusta.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Tuskin mikään yksi asia, vuosi oli tyydyttävä ylipäätään.

33. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2009?
Mikä kysymys tämäkin nyt on. Hameet ovat tulleet jäädäkseen ja veivät käyttövaatealaa housuilta. Värikästä, mukavaa ja käytännöllistä pääasiassa. Villasukkia ympäri vuoden.

34. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Kissat, jos jokin.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Ei ole erityisesti tapana pitää henkilöistä, joita en tunne. Hugh Jackmanin löysin.

36. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Politiikka ei ole ollut järin säväyttävää. Vaalirahoja, lautakasoja, ilmastonmuutosta, porvarihallitusta, lamaa, c'mon.. Vasemmistoliiton puhenjohtajan vaihdos kiinnosti, Köpiksen ilmastokokous ei yllättänyt eikä yltänyt juuri mihinkään mutta sitäkin tuli seurattua.

37. Ketä kaipasit?
Kaukana asuvia ystäviä, miestä, äitiä ja lapsuutta

38. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Yliopistolla on muutamia huipputyyppejä, joihin haluaisin tutustua vielä paremmin, ja töiden merkeissä tutustuin ihaniin lapsiin. No oli ne aikuisetki ihan kivoja, varsinkin Luxemburgin perhe.

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2009.
Ennen tapetointia kannattaa tasoittaa seinä hyvin, jotta lopputuloksesta tulee siisti, ja katto kannattaa maalata ennen uusia seiniä.

Elämästä Turussa et om alltings onödighet

2009-09-03T23:02:00.003+03:00

Sitä joko pitää itsensä pinnalla tai antaa itsensä upota.

Turku on Suomen kaunein kaupunki, ainakin vielä nyt ennen talven harmautta. Yliopistonmäki on viehättävä puutaloineen ja hiekkakujineen ja vähän väliä tuuli tuo jostakin eurooppalaisia tuulahduksia. Puut ovat korkeita ja lehteviä eikä kaikille niille ole nimiä. Omenapuut kurottavat kohti maata hedelmistään raskaina. Rakennukset ovat vanhempia kuin on totuttu, kantavat mukanaan elettyä elämää.

Eilen oli syksyn ensimmäinen, aivan huima asthangajoogatunti. Tunnin jälkeen olo oli kevyt, kävelin ulkona kuin hetkellisen valaistuksen kokenut, leijuin. Ihmeellisen hyväntuulinen olo, kuin kaikki se alakulo ja väsymys mitä niin helposti mukanaan kantaa, olisi puhaltunut pois. Ei se aina tule olemaan niin helppoa, jokainen joogaharjoitus on omansa, mutta tästä on hyvä jatkaa.

Kaikkien perinteiden vastaisesti käytin tuota hyvää oloa ja energiaa loppujen lopuksi päihtymiseen. Meidän uskontotieteilijöiden piti leikkiä eilen fyysikoiden kanssa, mutta fyysikoista paikalle saapuivat vain tuutorit. Sitten viihdyimme lähinnä toistemme viehättävässä seurassa ja alkoholittomasta illasta tuli alkoholillinen. Mukava ilta ja varsinkin muutama sellainen ihminen, joihin haluaisin tutustua oikeasti, ei vain verkostoitumisen nimissä. Tulin kotiin arki-illan viimeisellä bussilla, jossa vaihto-opiskelijaporukka lauloi popklassikoita. Luin kirjaa ja tulin huonovointiseksi, bussikuski ajoi kovaa todennäköisesti sen ajatuksen siivittämänä, että on illan viimeinen ajo. Kotona lämmin juustokuorrutteinen tomaattiruisleipä maistui maailman maukkaimmalta.

Olen elänyt viime päivät Keralassa, Ayemenemissa melkein enemmän kuin tässä fyysisessä sijaintipaikassani. Luen Arundhati Royn Joutavuuksien jumalaa, lumoavan kaunista intialaista tragediaa. Kirja on yhtä huimaava kuin eilinen jooga, vaikka toisella tavalla. Jollaintapaa tulee mieleen Sadan vuoden yksinäisyys.

Tänään putosin. Rakennan arkeani rutiinien ja säännöllisyyden varaan, josta poikkeaminen aiheuttaa putoamista. Tiedättehän, niin kuin korttitalo, josta yhden pohjakerroksen kortin poistaminen, perustavanlaatuisen suureen kuten unen määrän alasajo, aiheuttaa koko rakennelman sortumisen. En herännyt ensimmäiselle luennolle, enkä lopulta toisellekaan ja illan sosiaalinen elämä alkoi tuntua mahdottomuudelta, jopa teennäiseltä.

Pakenin tuttuun defenssiini nukkumiseen, jottei tarvitsisi kohdata itseään eikä laiminlyöntejään. Kykenen nukkumaan vuorokauden läpeensä, elän unissa ja hajanaisisssa ajatuksissa niiden välillä. Iltapäivällä heräsin, söin lautasellisen mysliä ja join kupillisen teetä, luin hiukan. Menin takaisin sänkyyn ja käperryin sikiöasentoon. Ajattelin hiljaisia. Että voisi mennä kauppaan ja ostaa vielä yhden roskissankon ja muutaman viherkasvin, tai pestä nuo ikkunat. Nukahdin uudestaan. Välillä pää Tiksun kainalossa ja tassu poskellani, toisinaan Tiksun pää minun kainalossani. Kissat vaistoavat mielialat.

Terveyden ja sairauden määritelmät ovat aina kulttuurisidonnaisia ja vallankäyttöä. Aluksi olin hyvin avoin masennuksestani, koska ajattelin että se on ainoa keino tehdä siitä vähemmän pelottava ja auttaa ihmisiä näkemään, että ns. normaalin oloinen ihminen voi olla avohoitopotilas. Että avohoitopotilaat ovat normaaleja. Että masentunutta ihmistä ei tarvitse pelätä, ei hylätä eikä kohdella silkkihansikkain.

Nyt en ole pitkään aikaan enää tiennyt. Ensiksi aloin epäillä diagnoosia. Mikä on masennusta, mikä on normaalia alakuloa, elämänvaihetta? Onko lääkitys keino hoitaa näitä ongelmia? Sitten aloin pelätä ennakkoluuloja, väsyin taistelemaan niitä vastaan. Olen jättänyt kertomatta, jotta minua olisi kohdeltu kuin muitakin. En kertonut työharjoittelussa, vaikka siellä tarkkanäköisimmät tiesivät varmaan kertomattakin, en työssäni kesäaupairina, en yliopistolla. En enää edes tiennyt mitä minun olisi pitänyt kertoa. Että en ole aivan tasapainoinen, mielialani ovat kuin kainuulainen kotimaisemani, vaarat ja laaksot vaihtelevat. Mutta eikö se ole yleisinhimillistä? Missä menee raja?

On niin paljon asioita, joissa haluaisin olla mukana, mutta samalla tiedän ettei se ole mahdollista. Varsinkin nyt aluksi, yliopistoelämän aluksi siis, tulee sellaista viestiä että jokaisen pitäisi olla kaikkea ja kaikessa mukana. Opiskelkaa, verkoistoitukaa, harrastakaa, käykää luennoilla Åbo Akademissa, olkaa lähitieteellisiä ja poikkitieteellisiä, tuntekaa ihmisiä, juhlikaa, liikkukaa. Tiedänhän minä että se on silkka mahdottomuus. Ei siitä tarvitse välittää. Mutta täydellisen, kiltin tytön syndrooma nostaa päätään. Pitäisi.

Eilen kotiintullessani mietin, miksi ihmeessä olen ollut niin alakuloinen ja stressaantunut, olen varmaan ollut kammottavaa asuinseuraa. Kun on kevyt ja hyvä mieli, ei sitä voi käsittää, miksi on päästänyt alakuloisuuden normaalitilakseen. Tällaisina päivinä sitä taas muistaa, miten kaikkea ei voi hallita. Miten pelottavaa se on, ettei hallitse elämäänsä, ja miten hallinnantunteen puuttuminen syö itsetuntoa.

Joskus tekisi mieli vain jättää kaikki turhuus. Elää askeettisesti, opiskella, hukuttautua kirjoihin, etsiä pyhää. Lopettaa small talk, nähdä ihmisiä vain harvoin jos ollenkaan. Lakata puhumasta. Mennä luostariin.

post scriptum: Kun pitää pari kuukautta bloggaustaukoa elämäntilanteessa, jossa jokainen viikko tuo jotakin uutta, on turha yrittääkään referoida mennyttä. Tämän kirjoituksen pääasiallinen tarkoitus oli poistaa pitkään vaivannut kirjoitusblokki, ja helpottaa siten myöhempää kirjoittamista sekä täällä että tieteen maailmassa.

Moien / Bonjour

2009-07-15T23:06:00.003+03:00

Aluksi, kun odotin nettiyhteyttä koneeseeni, tuntui olevan kovin paljon kirjoitettavaa. Internetyhteyden päähän päästyä ei enää ollutkaan mitään kirjoitettavaa. Tyypillistä. Toisaalta ei ole ollut kovin paljon aikaakaan, varsinkin aluksi olin rättiväsynyt iltaisin, kun aikaa työpäivän ja turistipäivän jälkeen olisi ollut. Energiaa meni valtavasti uuteen paikkaan, uusiin ihmisiin ja uuteen työhön totuttelemiseen, nyt olo on jo hiukan tasoittunut, onneksi.

Pääsin opiskelemaan uskontotiedettä Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Jollakin tasolla olin siitä aika varma, toisaalta taas en ajatellut että se oikeasti tapahtuisi. Pääsykoepisteillä 39/50, aika hyvin, ottaen huomioon kapean tietämykseni uskontoetnografian erityispiirteistä. Myös PIRAMkin sosiaalialan koulutusohjelmasta aukesi paikka, jonka luovutin jollekulle toivottavasti sitä enemmän tarvitsevalle.

Tulosten julkistamisen jälkeen olen sitten alkanut järjestellä syksyyn liittyviä käytännön asioita, minkä aiemmin itseltäni kielsin kaiken epävarmuuden tähden. TYSin (Turun ylioppilaskyläsäätiön) täti sanoi, että tuskin minulle vapautuu asuntoa syyskuuhun mennessä kun kriteerit on ne mitkä on (yksiö omalla, ei kerroskeittiöllä), siispä itsenäiseen asunnonhakuun. Onneksi eräs tuttava toimii agenttinani Turussa, Luxemburgista käsin on hankala käydä asuntoesittelyissä. Olen mennyt niin pitkälle, että taipunut jopa Varissuohon mahdollisena asuinalueena. Muuhun tuskin on varaa. Eikä se loppuunsa niin kaukana ole, ja bussit kulkee kuulemma hyvin.. Jos jollakulla on tiedossa Turusta kiva yksiö spekseillä 25-35 neliömetriä ja vuokra max. 400e, saa ottaa yhteyttä. Sijainti lähellä yliopistoa plussaa, mutta neliöhinta on painavampi valintaperuste.

Luxemburgissa menee hyvin. Olen ollut huono turisti, enkä ole pitänyt matkapäiväkirjaa, joten en muista enää alkupäivien tunnekokemuksia ja ihmetyksiä. Enkä ole edes käynyt kaikissa mahdollisissa museoissa vielä, saati ottanut tarpeeksi valokuvia. Koitan olla tuntematta siitä epämääräistä syyllisyyttä.

Silmät pilkkivät jo. Kirjoitan lisää perheestä ja turistielämästä toisena päivänä. Voikaa hyvin.

Yours, Minya

Taloudenpito 2.0

2009-07-03T11:23:00.004+03:00

Viime tekstistä taisi tulla aika synkkä ihan tahtomattaan, mutta synkkiä ovat ajat. Olen siinä tilassa, että itken keskellä katua enää edes häpeämättä. Tiedänhän minä, ettei pikkkutyökkäri ole mikään pankki. Ymmärränhän minä nyt, mitä seurustelukumppanin kanssa yhteenmuuttaminen merkitsee. Jos olisin ymmärtänyt sen kerrannaisvaikutukset jo alkuvuodesta, ehkä valinta olisi ollut toinen. Olen vain niin tottunut kimppa-asumiseen eri muodoissaan, etten tajunnut. En tajunnut että meidän pitäisi olla valmiita leikkimään pikku perhettä kaikin puolin, joka nyt ei selvästikään ihan onnistu. Erinäisistä syistä.

Tuntuu vain, että olen olemisellani ja tänne muuttamisellani pilannut miehen elämän. Sekä taloudellisten että muutamien muiden seikkojen suhteen.

En minä sitä tarkoittanut. En tarkoitttanut kuin hyvää.

Hupaisinta oikeastaan on se, että rahankäyttöni ja taloudenpitoni on joka tapauksessa aivan surkeaa. Yllättävän vähälläkin voi tulla toimeen hetkellisesti, mutta sitten kun sitä valuuttaa sattuu olemaan, olen mahdottoman hyvä vaihtamaan sitä muihin hyödykkeisiin. Osaan lisäksi perustella suurimman osan ostoksistani niin, että ne tuntuvat hyvin järkeviltä ja tarpeellisilta (mitä ne suurimmaksi osaksi ovatkin). Aina vain jää liian paljon sellaista, josta oikeastaan voisi luopua. Kaikkea järkevää ja tarpeellistakaan ei voi aina saada.

Oma taloudenpito nyt kestää vielä älyttömät suhdanneheilahtelut, mutta sitten kun siihen liitetään toinen ihminen, niin asiat monimutkaistuvat. Ei nimittäin ehkä ole reilua että koko talous syö viikon kaurapuuroa, jonkin henkilökohtaisen hankinnan vuoksi. Tosin toistaiseksi sitä ollaan kaurapuurolinjalla ihan ilman mitään hankintojakaan.

Huomenna pitäisi lentää Luxemburgiin. Ajatukset ovat jokseenkin muualla.

Opiskelupaikkojen tulokset saisivat jo tulla. Onnistuin aika hyvin olemaan ajattelematta koko asiaa, mutta viime viikonloppuiset serkusjuhlat (eräänlainen sukutapaaminen) loputtomine kyselyineen murensivat vastarintani ja olen vähän väliä lukemassa yliopiston nettisivuja, vaikka tiedän, ettei siellä mitään uutta ole. Suomalaisen small talkin monipuolisuus on tänä keväänä tullut koetuksi ja kun hokee puoli vuotta samoja koulutusvaihtoehtoja, ne muuttuvat jokseenkin epätodellisiksi, samalla tavalla mielettömiksi kuin tervehdykset ja muut fraasit, joita toistellaan alkuperää muistamatta.

Haaveilen erilaisesta elämästä, vaikka osa minusta ymmärtää, ettei uusi koulu voi automaattisesti tuoda uutta vakaampaa minää ja elämää. Että jaksamiskykyni tuskin on sen parempi; vaikka kuinka haluisin osallistua opiskelijapolitiikkaan, laulaa kuorossa, harrastaa liikuntaa ja tutustua ainejärjestöön, todennäköisesti joudun keskittymään lähinnä syömiseen, nukkumiseen ja luennoilla käymiseen. Mutta ainakin yliopisto-opiskelijoilla on toimiva terveydenhoito, ja kun opiskelupaikka sitoo johonkin paikkakuntaan pidemmäksi aikaa kuin puoleksi vuodeksi, voisi jotain mielenkorjausta ehkä harkita.

Viikko vielä pitäisi odottaa. Onneksi uusi elinpiiri Luxissa saa todennäköisesti ajan kulumaan nopeammin, huomion keskittymään aivan toisiin seikkoihin. Elämään hetkessä.

Kesän ja huolien kaikuja

2009-07-01T23:06:00.005+03:00

Kesäkuu on mennyt vahvasti mökkeilyn puolelle. Ensin vietin viikon Naakkaniemessä, sitten juhannuksen miehen puolen mökillä Ylöjärvellä ja viimeisen viikon kotona Suomussalmella ja Hossassa itikoiden syötävänä. Mitäpä sitä muuta tarvitsisi. Parillakymmenellä asteella vaihtelevia lämpötiloja, paljon pöriseviä ja iniseviä ötököitä, lukemista kynttilänvalossa. Ristikkolehtiä, serkkuja ja serkunlapsia, saunanlämmitystä, villapaitoja ja välihousuja. Valoisa yö, tyyni järvi ja kukkuva käki, jonka etelässä korvaa lehtopöllön huhuilu.

Välissä toki yksi helteinen kaupunkipäivä Helsingissä, kaakaota ja jäätelöä erään kaverin kera, jonka jälkeen Kaisaniemen puiston lavan edessä hikoilua ja odottelua. Eturivin paikka kelpasi, screeniltä keikan katselu olisi ollut laimeaa, ja en halunnut laskea sen varaan että katselen Pattonin sijasta pari tuntia edessä seisovan selkää. Ei tarvinnut edes juosta, saati tunkea, vaadittiin vain aikaa, kärsivällisyyttä ja taiteilua riittävän nesteytyksen kanssa. Järjestävä osapuoli kielsi konserttialueelta kaikki pullot, sekä tyhjät että avaamattomat. Laajalle hiekkakentälle paistoi suoraan aurinko koko päivän. Huono yhtälö. Vettä myytiin pulloissa (0,5 l / 2e), ilman korkkia, turvallisuussyistä. Meinasi hiukan keittää. Yhtäkaikki, keikka oli mahtava, loistava, parhautta. Pattonin jumalainen ääni, mainiossa vedossa oleva bändi, jota en koskaan uskonut näkeväni livenä. Lämppärinä CMX, 45minuutin mittainen henkilökohtainen terapia, huutoa ja ryskettä ja melkein vain minulle. Tunnelma oli hyvin erilainen kuin keikoilla, jossa yleisö on katsomassa nimenomaan CMXää, mutta eipä tarvinnut huomiosta taistella. Setti oli kuin suoraan sieluntilani. FNM oli juuri sellainen kuin uneksinkin sen olevan. Keikan jälkeinen raukeus, joka muistuttaa suuresti rakastelunjälkeistä tilaa, kesti Tampereelle saakka. Kameran jätin kotiin, tässä yksi maistiainen YLE:n uutiskuvista (kuv. Tomi Mikkola)

Rutiineja ja kaupunkia mökeillä voi päästä pakoon, ajatuksiaan ja ahdistuksiaan on turha koetaakaan paeta. Ne saavuttavat viimeistään unissa niin että muutamana aamuna saa herätä emotionaalisesti ryvettyneenä ja kulutettuna. Toisessa unessa purin vihaani huutaen ja raivoten tavalla, johon en todellisuudessa pystyisi, toinen oli tunnemaisemaltaan hyvin samankaltainen, huusin tuskaisena pahaa oloani, mutta läheiseni eivät reagoineet mitenkään, jättivät huomiotta ja kiirehtivät kesäteatteriin niin että lopulta lähdin kävelemään yksin kengittä ja ulkovaatteitta (oliko sittenkin talvi?) psykiatrisen polin päivystykseen, johon en millään meinannut löytää kun juutuin Oulun lyseon lukion sokkeloihin.

Olen ollut pettynyt itseeni, ja vähän mieheenkin, mutta ennenkaikkea itseeni, sillä emmehän me toisiin pety vaan omiin odotuksiimme. Jos hän onkin käyttäytynyt välillä kuin teini-ikäinen, olen itse tainnut muistuttaa kuusivuotiasta uhmaikäistä. Silti, näen toisinaan välähdyksenomaisia kuvia tulevaisuudesta, joita nykyhetki herättää, kuin käänteisiä muistoja. Kuinka olen kolmekymmentäviisi ja kuljen kaupassa pala kurkussa kun mökkiloma, jonka piti olla mukava juttu, on kaatumassa heti alkuunsa taas omaan mahdottomuteensa. Kauppaan mennään yhdessä, jotta suunnitellaan yhdessä, mitä syödään mökillä niin ettei vasta siellä tulla huomauttamaan että makkarat puuttuu ja jogurtti on väärää makua. Ensimmäisella kerralla mies kulki lähisiwassa langattomat kuulokkeet päässä, toisella kertaa jättäytyi pois kokonaan. Eikä kyse tietenkään ole mistään muusta kuin ruokaostoksista, ei mistään merkitsevästä asiasta. Jos se ei herättäisi käänteistä muistoa siitä, kuinka asiat tulevat toistumaan samanlaisina vuosi vuoden jälkeen. Jos se ei herättäisi huomaamaan, kuinka muistutan äitiäni ja mies isääni. Kuinka samat tavat periytyvät sukupolvelta toiselle koskaan muuttumatta.

Välillä vain tuntuu, ettei ole mitään yhteisiä haaveita tai suunnitelmia muuta kuin sanoina, hyvinä aikoimuksina, jotka aina jäävät ilmaan. Silloin teen omat ratkaisuni, piirrän omat päämääräni. Ehkä se on oikein, ehkä ainoa mitä voimme tehdä. Olla olemassa yksilöinä, ei minään me-yksikkönä, sillä eihän sellaista ole. Rakastaa toista toisena, toiseutena, arvostettavana ja käsittämättömänä toiseutena - omana itsenään, ei minun toiveideni heijastumana.

Sen polun kulkeminen ei vain ole kovin helppoa, sillä virallisten tahojen mielestä emme ole kaksi yksilöä vaan yksi yhtenäinen talous, ruokakunta, avoliitto (josta toivottavasti pian sikiäisi paljon nopeasti ja tehokkaasti tuottavia uusia veronmaksajia). Tämä aiheuttaa sen, että erillisistä vuokrasopimuksistamme huolimatta, emme saa kumpikin omaa asumistukea omiin vuokraosuuksiimme (minulla 180e, miehellä 230e) vaan vuokramme lasketaan yhteen (410e), joten saamme asumistukea reilut 200e. Näin kävisi siis vaikka olisimme kaksi kaverusta, koska yksiössä nyt ei vaan voi asua kaksistaan olematta sama ruokakunta, koska asunto on liian pieni (tai jotakin?). No, se nyt oli odotettavissa. Minun tuloni ovat nyt työmarkkinatuen 400e kuukaudessa, mies sai sairaspäivärahaa. Se oli ihan ok, mutta nyt tilanne on muuttunut niin että miehen sairasloman loputtua hänen tulonlähteensä piti olla pikkutyökkärin toimeentulotoki, jossa nyt tietenkin kysytään lisäselvityspyynnössä myös minun tuloja. Ja kuten pikkutyökkärin (aka. sosiaalitoimisto) linjaan kuuluu, sinne tarvitaan tiliotteet, joista selviää että, hah-hah, tämän naisen äitihän se syytää tänne rahaa silloin tällöin, ei toi mies mitään rahaa tarvitse mihinkään. (Tämä on siis todennäköinen uhkakuva, katotaan ensi viikolla päätöksiä.)

Yhteenveto: Ymmärrän toki linjauksen siitä, että avoliitossa elävillä on yhteinen talous. Mutta en ymmärrä, millä meidän olisi tarkoitus elää, jos koko epäpyhän avoliittymän tulot ovat 600e / kk - 410 e vuokra =190 e. Kaksi ihmistähän toki maksaa kuukauden sähkölaskunsa, nettinsä, puhelinlaskunsa ja ruokansa alle kahdellasadalla eurolla.

Ehkä se on sitten niin, että kun kerran vanhempani on pitänyt minut hengissä tähänkin asti, hänellä on varaa myös tulevaisuudessa elättää sekä minut että mieheni. Ehkä se on niin. Mutta käsi ylös jokainen >20-vuotias, jota ei hävetä pyytää ruokarahaa vanhemmiltaan, tilanteessa, jossa toinen vanhemmista on pitkäaikaistyötön. Ja ehkä se on niin että internetyhteys ja puhelin ovat turhaa ylellisyyttä. Ja 32 neliön yksiössä kahdestaan asuminen, voisihan siitä vielä kymmenen neliötä karsia helposti.

Mutta miten ihmeessä tässä vielä voisi ajatella elävänsä jotenkin itsenäisten päätösten varassa, kun sekin mistä emme itse tee yhteistä, muuttuu yhteiseksi paperinpyörittelyn myötä? Yhteisiä päämääriä on pakko löytyä, jos on kerta yhteinen kahdensadan euron kuukausirahakin. Ahistaa.

Odotan syksyä ja opiskelua yllämainituista syistä aika paljon. Tottakai tämä mitääntekemättömyys ja ajelehtiminen itsessäänkin puuduttaa, mutta myös taloudellinen epävarmuus tekee tilanteesta raastavan. Odotan opintotukiaikaa, sillä kuten tiedämme, kahden opiskelijan tulot eivät vaikuta toisiinsa asuivat he mitenpäin hyvänsä, opintoraha ja asumislisä ovat turvattuja kummallekin (myös mies aikoo jatkaa opiskelujaan). Tienatakin opintojen ohella saa ihan reilusti tukien katoamatta, tosin itse tuskin pystyn minkäänlaiseen työhön opiskelujen ohella jaksamiskykyni tuntien - eikä mielestäni tarvitse pystyäkään, eihän keneltäkään työssäkäyvältäkään vaadita kahta kokopäivätyötä! Tosin jos muutan Turkuun ja yksiöön (soluasuntoon ei pääse kissojen kanssa), on lainaa pakko ottaa joka tapauksessa, sillä yksiöiden vuokrat ovat halvimmillaan 350e, jonka jälkeen kuukaudeksi jää 150e. Ei, sillä ei elä kuin pakon edessä, joten aion tehdä niin kuin käsketään ja ottaa lainaa kouluttautuakseni työttömäksi humanistiksi.

Vihaan tätä paperinpyörittelyä ja raha-asioiden ajattelemista. Ei ole ihme, että lama-ajat ajoivat (ja ajavat) ihmiset ampumaan itsensä. Minäkin kuvittelen kuinka kalloani porataan pilkkikairan näköisellä poralla ja aivomassa nostetaan pintaan kuin jääsohjo, niin että tuloksena on siisti pieni läpinäkyvä tunneli läpi pään.

Tunnen itseni huonoksi ja voimattomaksi kaiken suhteen, viha kohdistuu myös ulkoiseen olemukseen vaikka kyse on jostakin paljon syvemmästä. Mikä naama, kainalolihat, maha, läski, lihova nainen. Lievästi masentunut, hullu, köyhä, harmaan alkutalven lailla onneton ja vettynyt - ja vielä paisuva. Parin päivän päästä pitäisi lähteä Luxemburgiin hoitamaan lapsia, ja minä pelkään miten selviän. Tottakai minä selviän, ainahan minä selviän. Olen sinut diagnosoimattoman maanis-depressiivisen luonteeni suhteen. Osaan niellä kyyneleet, itken vain salaa mökin saunalla kun kukaan ei näe.

Kohti kesän rauhaa

2009-06-09T01:58:00.003+03:00

Huomenna olen toivottavasti Naakkaniemessä nelijalkaisen laumani kanssa. Vanhassa talossa, luonnon keskellä, lämmintän takkaa ja kuuntelen sadetta. Pakenen ulkosivuremonttia, joka tekee tässä yksiönkopperossa asumisen turhauttavaksi: ikkunat on muovitettu niin ettei ulos näe ja aamuisin saa herätä taloa tärisyttävään ja kuulohermoja kuolettavaan poraukseen kun vanhaa ulkorappausta poistetaan. Kaipaan tilaa ja rauhaa, rauhoittumista. Haluan saada kiinni elämästäni, joka uhkaa valua hallitsemattomaan masentuneisuuden pyörteeseen. Haluan löytää ilon herätä aamuisin.

Aloitin pakkaamisen ja katselin epäuskoisena matka-apteekkiani. Olen toki jo vuosia ollut se, jolta yleensä löytyy lääkkeet moneen särkyyn, mutta tuntuu että tämä alkaa mennä hieman liiallisuuksiin. Koska lähden matkaan kissojen kansas, piti varastoa hiukan täydentää, ja nyt matkaensiapuni viikon mökkireissulle näyttää tältä:

mielialalääke sepram 10mg
allergialääke cetirizin
nenäsuihke nasonex
omega3+monivitamini
e-pillerit

ibumax 400mg
naprometin 550mg
flunssajuomajauhe finnrexin
carmolistipat
kipugeeli mobilat
vatsalääke imodium
hiilitabletit
laktoosinkestonappi laktanon
silmätipat lecrolyn
kortisonivoide
kyypakkaus
punkinpoistaja
kissan nestetasapainon ylläpitoon nutrisal
desinfiointiaine betadine
bepanthen-salva
unilääkkeet
laastareita
kuumemittari
käsidesi
vanulappuja
vanpuikkoja
kissan feromonisuihke
intiimialueen kosteuspyyhe
normi kosteuspyyhe
aurinkovoide
hyttyskarkote

Eipä ole selviytyminen ainakaan aineista kiinni. Kosmetiikka ja pesuaineet ovat toki erikseen, mutta niitä on pienempi lista. Missähän menee hätävarjelun liioittelun raja? Lähimpään apteekkiin on huimat kolme-neljä kilometriä. Mutta jos minun pienille maalaiselämään tottumattomille kissaeläimille sattuu jotakin...

Henkisestä hyvinvoinnista pitävät huolta jo aiemmin mainitut Havahtuminen ja Zen - tie depression läpi, Heidi Liehun Ihmisestä, jumaluudesta ja onnesta sekä Simone de Beauvoirin nuoruudenkirjoituskokoelma Ei yksin hengestä. Talosta löytyy myös kattava valikoima kevyitä kesäromaaneja, satunnaista kotimaista klassikkokirjallisuutta ja herännäistä hengellistä kirjallisuutta. Ehkä pärjään.

Toivon ettei talossa olisi kovin paljon vieraita sukulaisia. Tai oikeastaan ettei siellä olisi ketään vieraita sukulaisia, tädit ja serkut ovat vielä tutuiksi laskettavia ja heidän sijainnistaan olen jokseenkin tietoinen. Ainahan sitä toimeen tulee eikä läsnäolo juurikaan häiritse, mutta ei se ole sama. Kissojen takia lähinnä jännitän, joillakin ihmisillä on kovin ennakkoluuloinen asenne noita otuksia kohtaan. No, mennään asumaan aittaan, jos siitä tulee ongelmaa.

Toivotaan ettei sada koko aikaa.

Pääsykokeet ja kesään tipahtaminen

2009-06-06T16:36:00.003+03:00

Kesälomaan putoaminen on ollut harvinaisen vaivalloista. Yhtäkkiä ei olekaan mitään velvollisuuksia, muita kuin itse itselleen asettamia ja niistä on ihmeellisen helppoa luistaa. Siispä olen nukkunut pitkälle iltapäivään ja harhaillut, katsellut elämääni kuin ulkopuolelta. Nyt alkaa pikkuhiljaa helpottaa, en ole enää niin eristynyt maailmasta.

Pääsykokeet olivat ja menivät. Ajatuskin uskontotieteestä ja tieto siitä, kuinka vähän tiedän, sai jähmettymään kauhusta koko pääsykokeita edeltävän viikon. Silti selvisin hengissä, en jäätynyt kokeessa, kynä pysyi kädessä ja muisti oli jokseenkin yhteistyökykyinen. Tuollaiset kokemukset ovat kai arvokkaita, osoittavat miten jäätävästä kauhusta voi selvitä. Osaltaan siitä voin kiittää ystävääni, jonka luona yövyin pääsykoetta edeltävän yön Turussa ja kissaa, joka herätti minut aamulla nuolemalla varpaitani. Teki hyvää olla poissa kotoa, ulkona arjesta, keskittää ajatuksensa vain seuraavaan aamuun.

Esseissä kysyttiin uskontoetnografian erityispiirteitä, kognitiivisen uskontotieteen perusteita ja tutkimuskohdetta sekä uskontososiologian keskeisiä suuntauksia. Sosiologia oli hallussa parhaiten, kiitos viimeisen illan kertausmuistiinpanojen ja intuition siitä, että Durkheim-sedästä tulee kirjoitettavaa. Vessatauon aikana, kun koetta oli jäljellä enää kolmannes, tuli kummallisen kevyt olo ja varmuus siitä, että selviän, ehkä jopa opiskelupaikkaan asti. Kokeen jälkeen askel oli kevyt ja maailma avoin. Kuin olisin monta viikkoa vetänyt mukanani kivirekeä, jonka yhtäkkiä sai jättää matkan varrelle. Kulunut metafora, mutta niin osuva, konkreettinen. Kokeen jälkeen kävin syömässä kasvatustieteilijöiden ruokalassa, leikin yliopisto-opiskelijaa ja maistelin hedelmäisen juustosalaatin lisäksi sitä, miltä elämä ensi syksynä voisi maistua. Turku on kaunis.

Viikonlopun aikana helpottuneisuuden tunne oli vaihtua uuteen epätoivoon, kun huomasin jättäneeni folkloristiikan pahasti uskonnontutkimuksen varjoon. Sunnuntai-iltana mietin todella, onko pääsykoematkassa mitään mieltä, mutta koska junaliput oli jo hankittuna, heräsin virkeänä kuudelta aamulla, jotta ehdin junaan, vaikka koe alkoikin vasta kahdeltatoista. Oli hauska olla kaupungilla aamulla, kun liikkeellä ovat lähinnä eläkeläiset. Ostin torilta pieniä sinikukkaisia lobelioita, ja kävin istuttamassa ne isovanhempieni haudalle, jottei matka menisi aivan hukkaan. Se tuntui hyvältä, ei niitä hautoja kukaan oikein ole Turussa hoitamassa, ja pidän hautausmaakävelyistä, sukuhistorian ja läheisten muistamisen lisäksi. Ennen pääsykokeen alkua pidin vielä piknikkiä Tuomiokirkkopuistossa joen rannalla ja luin viimeisiä ripauksia suomalaisesta kansanperinteesetä.

Kokeeseen meneminen oli juuri niin vitsi kuin kuvittelinkin: maagisen ajattelun ilmenemismuodot kansanperinteessä olivat halussa, mikään muu ei sitten ollutkaan. Humanistinen paikkatutkimus on kyllä mielenkiintoista, mutta ajanpuutteen vuoksi laiminlöin sen kirjan eikä topobiografisesta näkökulmasta tai spatiaalisesta merkityksenannosta ollut juuri sanottavaa. Kokeen jälkeen ostin torilta portugalilaisia mansikoita, jotka eivät maistuneet yhtään niin hyviltä kuin mansikoiden pitäisi, mutta olivat kuitenkin halpoja, sekä matkalukemisesksi torin kahden euron kirjakauppiaalta Aino Kallaksen päiväkirjan vuosilta 1916-1921. Junassa kuitenkin nukahdin, ja matkalukemisesta tuli iltakirjani.

Torstaina kävin vielä amk:n sosionomipääsykokeissa pakkohaun merkeissä, tosin sosiaalipedagogiikan opinnot kiinnostavat oikeastikin. Aineistokokeessa piti kertoa pääkohtia artikkelista, joka käsitteli tilaaja-tuottaja -mallin ongelmia sosiaalipolitiikan näkökulmasta, ja kommentoida niitä, ryhmätehtävä oli nopeasti annettujen valokuvien pohjalta kokoonsutaistu kertomus, ja yksilöhaastattelussa sain haastattelijakseni terveystiedonopettajan, joka vaikutti kyllästyneeltä koko haastatteluhommaan ja puhui lähinnä itse antamatta minulle suunvuoroa. Hyvä niin, ei sitä itsensäkehumista kukaan jaksaisikaan. Odotteluaikana kävelin sateessa kirjastoon ja melkein eksyin, kun pääsykoetalo oli mentaalisessa kartassani kääntynyt 90 astetta myötäpäivään. Ruoka oli PIRAMKissa halpaa, 1,80 täysi kasviskiusaus ateria salaatteineen ja leipineen. Muut ihastelivat vanhaa ja sokkeloista taloa, minä en edes tajunnut että talo oli jotenkin erikoinen, mutta siitä voi kai syyttää rakennusta, jossa kävin lukion: vanha talo vastikään uusitulla pintaremontilla näyttää ihan odotusten mukaiselta.

Parisuhde on vähän tuuliajolla, eikä siitäkään voi syyttää kuin itseään joka ensin on kaamean stressin vallassa eikä sitten enää osaa palata elämään vaan pakenee Aino Kallaksen myötä viime vuosisadan alkuun, jonka porvarispiireissä elämä on suloisen tuskaista. Höstvisan soi päässä vaikka on vasta kesäkuu, mutta ehkä tämä mieliala on yhteydessä tähän hellettä seuranneeseen kylmyyteen, päiviin jotka ovat loputtoman harmaita ja sateisia. Suomussalmella satoi luntakin eilen. Olen yliherkistyneessä tilassa, tulen vihaiseksi ja surulliseksi luettuani uutisia Koukkuniemen vanhainkodin säästöistä ja saan kyyneleet silmiini kun tuntuu ettei kukaan edes yritä muuttaa vallitsevaa todellisuudentilaa. Ei siihen voi suhtautua olankohautuksellla, asiat nyt vain ovat näin, turha ahdistua. Miten kukaan voi ajatella, että on ihan ok, että talouden lait säätelevät koko elämäämme.

Sain syntymäpäivälahjaksi ystäviltäni kirjalahjakortin Suomalaiseen. Olin ajatellut kahta kirjaa, ensisijaisesti Muumipappaa ja merta tai sitten Eeva-Liisa Mannerin proosateoskokoelmaa. Koska kumpaakaan ei löytynyt, ostin ranskan taskusanakirjan heinäkuista Luxembourgin matkaa varten, mikä oli kyllä aika tylsää Muumipappaan ja mereen verrattuna. Onneksi voi aina kuunnella Mika Pohjolan Moomin voices levyä, på svenska förstås.

Havahtumisesta

2009-05-24T10:54:00.002+03:00

Olin perjantaina niin kipeä, etten mennyt töihin. Asioita oli silti pakko hoitaa, sillä olin varannut ajan poliisilaitokselle passia uusimaan. Niinpä kaikesta kurkkunenäkorvatautisuudesta huolimatta pyöräilin anomaan passia, ja todennäköisesti tartuttamaan kaikki perjantai-iltapäivän mattimyöhäiset jonottajat.

Koska matka oli raskas ja tie kivinen, tunsin vastustamatonta tarvetta pysähtyä puolimatkassa yliopiston tiedekirjakaupan kohdalla. Käytän syntymäpäivää oikeutuksena itseni hemmottelulle, tässä tapauksessa luvalle hivellä filosofiaa ja uskontotiedettä käsittelevää kirjallisuutta hiljaisessa kaupassa, tuoreen paperin ja painomusteen tuoksussa.

Syntymäpäivälahjaksi tarttui varsinaisen tiedekirjallisuuden sijaan Like-pokkareita. Ensinnäkin Eric-Emmanuel Schmittin Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset, valloittava pieni kertomus kulttuurienvälisestä kohtaamisesta, toisen ymmärtämisestä (Gadamerin ja Lévinasin tavoin ymmärrettynä) ja ennakko-oletusten riisumisesta. Luin vastikään kirjailijalta teoksen Nooan lapsi, joka oli koskettava tarina samankaltaisella teemalla, kertoen juutalaisesta pojasta ja katolisesta miehestä, joka salaa pelasti juutalaisia lapsia katoliseen orpokotiinsa ja halusi aina perustaa museon kulttuureille ja ilmiöille, jotka olivat vaarassa hävitä. Sen kirjan jälkeen Herra Ibrahim oli helppo ostaa omaksi, huolimatta siitä että yksi pääsykoekirjan (Paikka: eletty, kuviteltu, kerrottu) esseistä oli jo tiivistänyt kirjan juonen ja antanut mallin teeman käsittelemiselle.

Uskontojen ristiaallokossa jatkaen, kotiini löysivät lisäksi Philip Martinin Zen - tie depression läpi sekä Anthony de Mellon Havahtuminen. Zen-buddhalaisen psykologin ja intialaiseen jesuiittaveljen ajatusten myötä koetan kai saada jonkinlaista tuntumaa omaan elämääni. Jälkimmäisestä kirjasta, Havahtumisesta, on kai puhuttu paljon, mutta olen onnistunut aika autuaasti sivuuttamaan tämän keskustelun, nimi kuitenkin oli tuttu. Zen-kirja taas on zenläisen ajattelun kautta depressiota luotaava ja itsetuntemukseen kannustava opas. Kirjoittaja on itse kokenut syvän masennuksen ja kuvaakin tuntemuksia varsin tutulta kuulostavin sanoin ja ajatuksin. Teos vaikuttaa kannustavalta, ja ajatukset arvomaailmaani sopivilta. Havahtumiseen en ole vielä ehtinyt tarttua.

Matkan päätteeksi kävin myös apteekissa, hakemassa ehkä viimeiset mielialalääkkeet. Kymppimilligrammaisilla mennään enää, tarkoitus olisi päättää lääkitys nyt saatujen sadan tabletin jälkeen. Ehkä, toivottavasti, mutta olojen mukaan mennään. Jotenkin en vain koe lääkkeitä enää mielekkäänä tapana vaikuttaa olemiseeni, nyt kun toimintakykyä taas on.

Sillä virhe on maailmassa, tässä jatkuvasti kiihtyvässä maailmanmenossa, tehokkuuden ja tuottavuuden vaatimuksissa, konkreettisen tekemisen unohtamisessa ja ihmisen käsittämisessä pelkäksi pääksi, muiden elämän seuraamisessa sen sijaan, että itse tekisi ja kokisi, muiden (mikä ihana, persoonaton, ei mihinkään viittaava sana!) vaatimusten kuuntelemisessa ja itsensä unohtamisessa.

Eilen illalla, hysteerinen ja pitkään jatkunut itkukohtaus palautti taas maan pinnalle. Sisältä tuli niin paljon painetta siitä kuinka pitää olla jotakin. Tuntui kuin elämä olisi lavastetta, kulisseja, joita koitan pitää pystyssä, jotta kukaan ei huomaisi, että elämä ei ole ihan kunnossa. Ei sitä halunnut tunnustaa edes itselleen. Valtava, lamauttava pelko koitti ottaa valtaansa. Tunne siitä, että kuolen, en joskus myöhemmin vaan nyt ja tähän paikkaan, tähän pelkoon ja ahdistukseen, hyökyi ylitse.

Kamalaa ja valaisevaa. Huomasin, että tuntuu pelottavasti samalta kuin sinä syksynä, ennen kuin lamaannuin täysin, putosin pimeään. Silloin pidin illuusiota sujuvasta elämästä yllä niin pitkään kuin mahdollista. En halua sitä enää. Haluan löysätä heti nyt kun oireet palaavat. Tiesinhän minä että pääsykokeet stressaavat, mutta en käsittänyt, en ymmärtänyt sen stressin voimakuutta. Nyt täytyy pysähtyä, sanoin eilen itselleni, ja saan sanoa vielä monta kertaa.

Pääsykokeet tulevat ja menevät. Niitä tulee joka kevät uusia. Entä sitten, jos et vielä pääse mihinkään, sinä olet vasta kaksikymmentä, sinulla on aikaa. Vuosia tulee vielä monta, ei tässä ole mihinkään kiire. Elämä on tässä. Mikä on se asia joka sinut tekisi onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin tässä hetkessä olet? Niin, ei sellaista yksittäistä asiaa ole olemassa. Mitä sitten, vaikka koti on nyt sotkuinen, vaikka ei ole rahaa ostaa ihania tavaroita, vaikka et ole niinkuin ne naiset kuntokeskuksissa, vaikka syksy on täynnä epävarmuutta, vaikka et ole niin hyvä ystävä / lapsi / lapsenlapsi / sisko / puoliso / emäntä, kuin haluaisit. Hellitä, ole itsellesi lempeä. Tässä hetkessä on hyvä olla. Tärkeintä on muistaa syödä ja nukkua, pitää yllä jonkinlaista rytmiä ja käydä vähän ulkona. Kaikki muu sen lisäksi on nyt vain plussaa.

Näin minä juttelen itselleni, jotta suorituskeskeinen, johonkin täydellisyyden muottiin pyrkivä minä hellittäisi, ja antaisi tilaa olla ja hengittää.

2009-05-22T08:13:00.002+03:00

Eilen oli kesän ensimmäinen ukkonen. Heräsin rakeiden hakatessa ikkunaan, sitten tuli salamointi ja jyrinä. Hetken se oli aivan päällä, iski naapurikortteliin, mies sanoi. Minä vain makasin ja kuuntelin luonnon voimallisuutta. Mietin kumman selityksen valitsisin, sähkövarausten tasoittumisen vai ukkosenjumalan ajamassa vaunuillaan pitkin taivaankantta.

Oma elämä näyttää vieraalta, ihmissuhteet kulisseilta. Stressitaso nousee ja heti vapaapäivänä tulen kipeäksi. Yliopistohaun suhteen tekisi mieli luovuttaa juuri nyt. Alan ymmärtää, miksi hakijoita on aina enemmän kuin pääsykokeisiin menijöitä.

Haaveilen Naakkaniemen saunarannasta ja Kölnin tuomiokirkosta.

2009-05-10T14:37:00.003+03:00

Ihmisenä olemisessa on vaikeaa

erottaa toisistaan se, mitä täytyy tehdä (velvollisuus) ja se, mitä tahtoo tehdä.

erottaa toisistaan se, mitä tahtoo tehdä ja se mitä tulee tehneeksi.

nauttia siitä mitä kulloinkin tekee.

suuntautua tulevaan, mutta elää nykypäivässä sitä arvostaen.

Kumpuilevalla pihalla isät lapsineen lennättävät leijaa.

Kevät, sunnuntai-hapuilu

2009-05-03T18:23:00.004+03:00

Eräänä päivänä tulin töistä kotiin pienen metsikön kautta, ja törmäsin sinivuokkoihin. On kai pakko alkaa uskoa niiden olemassaoloon, kun täällä on metsät täynnä vuokkoryppäitä. Meillä pohjoisessa yhtä ainokaista kukkapenkissä kasvavaa vuokkoa vaalitaan kalliimpana aarteena. Taisi olla viime kevät, kun mies vei minut Pyynikinharjulle näkötornin kupeeseen ja metsä oli sinisenään vuokkoja. Istuessani hiekkaisella harjulla antaen katseen levätä alhaalla kimmeltävässä järvessä tunsin olevani kotona. Turussa metsät ovat pian valkovuokkojen valloittamat, senkin muistan, ja metsät tuntuvat keskieurooppalaisilta puineen, joille ei ole nimiä.

Keskiviikkona matkasin Ouluun. Auto oli täysi punkkarinretkuja, kuunneltiin Poikien levyä ja näytettiin keskisormea liikennekameroille. Tuntui kahdeksankymmentäluvulta. Maisema oli kevään harmaa, värit olivat haalistuineita kuin vuosikymmeniä säilyneessä valokuvassa. Pellot säilyvät saman vuosikymmenestä toiseen, ovat sängellä talven jälkeen. Rintamamiestalot pieninä ryppäinä ja mummonmökit maanteiden varsilla nököttävät hiljaisina, aina samoina, vaikka ulkoseinien maali rapistuu ja haalistuu.

Mietin, minusta on tullut tavallinen. En enää kanna ryhmätunnuksia, ei ole rastoja, ei meikkejä, ketjuja tai vöitä, ei shokkivärejä hiuksissa tai outoja irokeesejä, ei protukorua, harvoin edes aatteesta kertovia rintamerkkejä. En toisaalta myöskään seuraa muotia, olen pihalla legginseistä ja tunikoista, eikä työasunani jakkupukua tai liituraitaa. Eikä vielä edes ruskovillaa ja silkkiä, joista steinervarhaiskasvattajan tunnistaa.

On kadonnut tunne haluta erottautua massasta tai halu kuulua johonkin porukkaan ulkoisten tunnusmerkkien perusteella. Se on vapauttavaa, mutta samalla omituista, irtonaista. Hippi on aina hipille hippi, totesimme yksissä bileissä, rastapää hymyilee rastapäälle kaupungilla vaikkei tuntisikaan tätä.

Minä hymyilen kaduilla eniten mummoille, joilla on ystävälliset silmät. Ja keväisessä hameessa pyöräilevälle punahiuksiselle tytölle, joka tulee vastaan joka aamu kävellessäni töihin. Niille, joiden joukoissa seison, vaikken lippua kannakaan.

Koti on ahdas tavaroista, tyhjistä maitopurkeista, sanomalehdistä, kirjoista, vaatteista, meikeistä, nenäliinoista, astioista, papereista. Kaaos koittaa täyttää tilan niin etten mahdu ajattelemaan. Pääsykokeet lähestyvät, täytyy alkaa lukea joka päivä, päätän. Mutta ensin on raivattava tilaa.

"rakkaus kävelee kaupan takaa
täydet muovipussit kourissaan
rakkaus raahaa imuria
yli kuluneitten kynnysten"

Kohta aikuinen

2009-04-16T22:43:00.002+03:00

Olen kadottanut iäntajuni täysin.

Jo monta vuotta olen tuntenut itseni iättömäksi, ei-minkään ikäiseksi. Minäkuvani ei ole sopinut mielikuvaani seitsemäntoistavuotiaasta, eikä oikeastaan nyt yhdeksäntoistavuotiaastakaan. Yksi minäni on 27-vuotias, nuori, tiedostava perhettä perustava opiskeleva, pian valmistuva nainen. Toinen keski-ikäinen, tai paremminkin vanhuutta lähestyvä, melankolinen ja yksinäinen nainen. Kolmas kuusivuotias, hölmöilevä, leikkivä, kiukutteleva, lörpöttelevä tyttö. Löytyisi niitä varmaan vielä neljäs, viides ja kuudeskin. Fyysinen tämä yhdeksäntoista, iätön.

Työ on tuonut mukanaan ihan uudenlaisen kosketuksen aikuisuuteen. Sen lisäksi, että on vastuussa itsestään ja työnsä hoitamisesta, on myös vastuussa pienistä ihmisentaimista. Minä olen se, jolla on kasvatusvastuu ja sitä kautta vastuu tulevaisuudesta.

Välillä tuntee olevansa aika avuton, kun kohtaa lapsia ongelmineen. Vaikkei varsinaisista erityislapsista olekaan kyse, on jokainen lapsi erityinen, ja kaikenlaisia hankaluuksia on monen pienen elämään osunut. Siinä sitä sitten on sen kaiken keskellä ilman koulutusta, ja koettaa vain parhaansa mukaan olla läsnä ja luottamuksen arvoinen.

Vaikka olenkin kiinnostunut eri kasvatusteorioista ja -näkemyksistä, ei pidä käsittää väärin, uskon että lasten kanssa pärjää pitkälti maalaisjärjen ja intuition avulla. Varhaisnuorena vihasin hokemaa "rajoja ja rakkautta", mutta ehkä se on sitten aikuistumista, että voi myöntää siinä olevan perää. Itse sain kasvaa aika vapaasti ja siksi kai halveksinkin rajoja, koska olin pärjännyt aivan mainiosti saamallani kasvatuksella ja kavereiden vanhemmat vaikuttivat välillä omituisen tiukkapipoisilta. No, temperamenttini ja kasvuympäristöni tulivat hyvin toimeen, vapaasta kasvatuksesta ei tullut ongelmia (murrosiän kapinaahan tulee joka tapauksessa), mutta töissä näkee sellaisiakin lapsia, joilta rajat puuttuvat, ja se todellakaan ei ole hyvä juttu. Tai ehkä kasvatukseni ei sittenkään ollut vapaata, rajat olivat olemassa, mutta minulle oli luontevaa pysyä rajojen sisällä, eihän niitä huomaa jos ei tule ylittäneeksi. (!)

Omaa ikäänsä ei huomaa ollessaan tekemisissä vain periaatteessa aikuisten ikäisten ihmisten kanssa. Lapset ovat havahduttavia: vastahan olin itse tuollainen ja nyt.. nyt näen heissä niin paljon sellaista mistä olen jo kasvanut pois tai mikä on kadonnut vuosien myötä. Lapsille minä olen jo aikuinen, olen kaikkitietävä ja kaikentaitava, ihminen johon voi turvata. Itselleni vain olen aina yhtä hukassa.

Miltähän silloin tuntuu, kun oma lapsi, oma pieni vauva, onkin kasvanut aikuiseksi? Vanhuus ei tule yksin, toivottavasti.

Aikuisuuden vastuuta en oikeastaan pelkää. Se on suuri muutos verrattuna siihen, miten epävarma kaikesta olin vielä vuosi - puolitoista sitten. Jos jotakin pelkään niin porvarisoitumista, sitä että alan haaveilla asioita vain koska kuuluu ja koska kaikki muutkin. Että täytyisi saada tietynlainen elämä, että unohdan mitkä asiat todella ovat tärkeitä, unohdan itseni.

Ehkä niin ei käy, vaaroja osaa välttää kun ne tiedostaa. Kun ulkona on aurinkoista ja ruisleivän päälle saa levittää kotitekoista hummusta, täytyy keskittyä olennaiseen: tähän hetkeen.

Varhaiskasvattaja vuodattaa

2009-04-11T00:55:00.004+03:00

Jotkut lopettaisivat blogin kirjoittamisen tässä tilanteessa, kun aikaa ja mielenkiintoa säännölliseen päivittämiseen ei enää ole. Mutta minä en ole jotkut, ja jatkan harvakseltaan kuulumisten kirjoittelua teille ja pohdiskelua itselleni. Toivottavasti osaatte käyttää blogilistaa, jottette turhaannu sivun aukomiseen päivityksien toivossa, joita ei vaan tule. Joskus tullee taas aika, jolloin tarve kirjoittaa on suurempi.

Työharjoittelu steiner-esikoulussa jatkuu ja olen edelleen motivoitunut eskarintäti, vaikka arki ja väsymys onkin läsnä. Lapset muuttuvat tutummiksi, ovat tottuneet minuun eivätkä enää koettele niin paljon, säännöt käyvät selviksi, tiskaus rutiiniksi. Ihmissuhteet syvenevät, sekä lapsia että työkavereita kohtaan. Toinen työharjoittelija, yksi lähimmistä, lopetti yllättäen, eikä liikutus ollut kaukana. Samalla sain uusia vastuualueita, kuten pyykinpesun ja laulutuokiot. Sitoutuminen työhön on omaa luokkaansa, ottaen huomioon että kyseessä on "vain" työharjoittelu.

Enemmän kuin pääsykoekirjoja olen lukenut steinerpegagogiikan perusteita sekä Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjaa Tempperamentti. Kaikkien lapsien kanssa toimivien, niin vanhempien, varhaiskasvattajien, opettajien kuin terveysalankin ihmisten pitäisi lukea Keltinkangas-Järvistä ja tutustua tempperamenttiteorioiden perusteisiin. Tieto lasten erilaisista tempperamenteista auttaa hyväksymään lasten tietyt piirteet ja kohtelemaan heitä paremmin, temperamentilleen sopivammalla tavalla. Tottakai intuitiokin kertoo, että toiset lapset oppivat esimerkiksi moraalinormit melko itseohjautuvasti ja toiset tarvitsevat selkeämmät sanat, rajat täytyy ilmaista paljon vahvemmin. Mutta että tälle intuitiolle ja lasten erilaisuudelle on myös nimi, jopa biologiset perusteet.

En nyt lähde erittelemään teoriaa (sillä kirja on kotona Tampereella ja itse olen kotona Suomussalmella), mutta hyvin valaisevaa se on ollut ja antanut välineitä myös käytännön työhön. Esimerkiksi lapsi, joka ei pysty keskittymään syömiseen muiden hälistessä, on todennäköisesti vain helposti häiriintyvä. Toinen taas ei ole tahallaan aina viimeisenä pukemassa tai syömässä, vaan voi olla temperamentiltaan hidas, sekä esimerkiksi helposti häriintyvä, jolloin keskittyminen ei pysy siinä asiassa, mitä eskarintädin mielestä pitäisi juuri nyt tehdä, jos ympärillä on paljon virikkeitä. Eri tempperamentit eivät tarkoita, etteikö kaikkien tarvitsisi noudattaa esimerksi samoja sääntöjä, mutta ottamalla eri temperamentit huomioon voi vaikuttaa tapaan, jolla lapsi otetaan huomioon ja tapaan jolla häneltä vaaditaan tiettyjä asioita. Kaikkien lasten ei esimerkiksi ole yhtä helppoa istua ruokapöydässä hiljaa ja rauhassa. Toisilta se vaatii työtä; toisille se ei ole juttu eikä mikään, jos omaa temperamenttia määrittävät esimerkiksi vähäinen aktiivisuus ja suuri välttämistaipumus. Aktiiviselle tapaukselle, jolla on lisäksi vaikkapa korkea reaktioiden intensiteetti (kaikki tunteet ja reaktiot ilmaistaan suureen ääneen niin ettei se jää keltään huomaamatta) pöydässä rauhoittuminen on selkeästi hankalampaa.

Vaikka steinerpedagogiikan oma temperamenttiteoria on varsin erilainen, on steinerpäiväkoti (ja varmaan koulukin) olosuhteiltaan kuitenkin eri temperamentteja ja yksilöllisyyttä tukeva. Steinerpedagogiissa ihmiset jaetaan neljään perustemperamenttiin: sangviininen, koleerinen, melankolinen ja flegmaattinen, ja temperamentin katsotaan vakiintuvan vasta kouluiässä n. 7-vuotiaana ja siitä aikuisikään asti, kun taas kaikki lapset ovat periaatteessa sagnviinikkoja. Niinpä meillä eskarissa temperamentteja steinerpedagogisessa mielessä ei käytetä kasvatuksen tukena. Temperamentissa on hyvät ja huonot puolensa ja temperamentteja pyritään hoitaamaan eli tasapainottamaan. Aikuisella ihmisellä on parhaassa tapauksessa kaikki temperamentit tasapainoisesti joita hän voi käyttää hyväkseen. Tieteellisessä temperamenttitutkimuksessa taas temperamentilla tarkoitetaan lapsella vauvasta asti olevaa, biologista taipumusta, joka yhdessä ympäristövaikutuksen kanssa muodostaa sitten persoonallisuuden, joka ei tietenkään ole mikään pysyvä tai temperamentin määräämä vaan alati muuttuva tila, ihmisen minuus. Liisa Keltinkangas-Järvistä opetushallituksen sivuilta tempperamenttijutusta lainaten:

Kenellekään ei koidu haittaa, jos koulu organisoidaan kaikille temperamenttityypeille sopivaksi.

Tämä tarkoittaa koulun muuttamista siten, että päivittäiset rutiinit ovat ennakoitavissa ja hallittavissa, turhia uudistuksia vältetään, pyritään opettajien, luokkatovereiden ja luokkahuoneiden pysyvyyteen sekä yritetään vähentää levottomuutta ja melutasoa.

Luokkien ja koulujen olisi myös oltava riittävän pieniä ja opettajien ja oppilaiden tunnettava toisensa. Yksikään opettaja ei Keltikangas-Järvisen mukaan kykene ottamaan huomioon oppilaan yksilöllistä temperamenttia suurissa kouluyksiköissä ja isoissa luokissa, joissa opettajat vaihtuvat tiuhaan.

Tätä kaikkea mielestäni steinerpedagoginen varhaiskasvatus (ja todennäköisesti koulukin) tukee. Jokainen päivä kulkee selkeällä ja tutulla rytmillä, jonka lisäksi viikkorytmi on toistuva. Maanantaina maalataan, tiistaina leivotaan, keskiviikkona eukataan, torstaina retkeillään, perjantaina tehdään käsitöitä. Toistuvien ruokailujen, ulkoilujen, lepohetken ja satupiirin ja vapaan leikin lisäksi. Esikouluryhmiä on kaksi, joissa kummassakin on yksitoista lasta. Lapsen kasvun kannalta optimaaliset ryhmäkoot (vessan seinällä olevan lehtijutun mukaan, jossa äänessä oli ainakin Keltinkangas-Järvinen) olisivat alle kolmevuotiaalle korkeintaan viisi lasta, 3-vuotiaasta eskari-ikään 6-10 lasta ja eskarissa pientä luokkaa lähestyvä. Meillä ollaan ihannekoossa. Nyt eskarielämään tutustuneena kauhistuttaa lukea juttuja esimerkiksi pienten alakoululaisten iltapäiväkerhoista, joihin ei ole laissa määritelty ylärajaa lapsimäärälle. Tämä on aiheuttanut sen, että joissakin iltapäiväkerhoissa on jopa viisikymmentä lasta yhden ohjaajan kanssa. Hälyttävää! Meillä iltapäiväkerhossa lapsia on kahdeksan, jos kaikki ovat paikalla, ja siinäkin on välillä pitelemistä. Steinerkoulussa myös opettajat ovat pysyviä: yksi luokanopettaja ohjaa omaa luokkaansa kahdeksan ensimmäistä vuotta. Lasten kasvaessa mukaan tulee aineopettajia esimerkiksi kielissä, mutta oma luokka ja oma opettajat pysyvät.

Miten tämä liittyy temperamentteihin? Erityisesti hitaasti lämpenevät ja muutoksia vastustavat temperamentit ovat pulassa jos ympäristö on koko ajan muuttuva ja levoton, aika menee oppimisen sijaan stressaamiseen ja totutteluun. Ujot, korkealla estyneisyydellä varustetut lapset saavat pysyvyydestä turvaa, tuttujen luokkakavereiden kanssa estynytkin lapsi ehtii tulla kuorestaan eikä hänen tarvitse jännittää alati muuttuvia kasvoja. Lapsi, jolla on korkea sosiaalisuus ja suuri lähestymistaipumus, yllättäen stressaantuu myöskin uusista ihmisistä, vaikka pitääkin sosiaalisten kontaktien luomisesta. Ihmisten pysyessä ympärillä samoina, lapsen tarve tulla uusien ihmisten hyväksymäksi ja saada sosiaalista palkintoa vähenee ja hän voi rauhoittua oppimiseen jatkuvan uusien tuttavuussuhteiden luomiseksi. Esimerkiksi riiteleminen uusien kavereiden kanssa on paljon stressaavampaa, sillä tuttujen ihmisten kanssa lapsi osaa ennakoida miten tilanne hoituu.

Työpaikan lisäksi olen tietysti suhteuttanut temperamenttiteorioita omaan lapsuuteeni. On vaikea sanoa, mitä temperamenttipiirteitä minulla on eniten, sillä varhaislapsuudesta minulla ei ole järin tarkkaa eikä objektiivista käsitystä. Jokseenkin hidasluonteinen olen edelleenkin enkä tainnut lähestyä vieraita lapsia järin rohkeasti, enemminkin odotin että minun luokse tultiin. Sosiaaliset taidot, ovat kuitenkin eri asia kuin sosiaalisuus temperamenttipiirteenä, ja hyvät sosiaaliset taidot minulla on aina olleet. Sitten on temperementtipiirteitä, joista olen sekä että, mikä on hyvin tavallista. Se on selvä, että en ollut järin rytminen lapsi, vaikken vauva-ajasta juuri tiedäkään. Minulle säännöllinen uni ja ruokarytmi ei ollut luonteenomaista (mikä ei tarkoita etteikö vähemmänsäännöllinenkin lapsi hyötyisi päivärutiineista, päin vastoin) eikä unirytmi ole helppo asia vieläkään. Myöskin reaktioiden intensiteetti oli kai aika matala, minua ei tarvinnut laittaa omaan huoneeseen huutamaan toisin kuin isoveljeäni, enkä sanonut suureen ääneen jos halusin jotakin, en uskaltanut sanoa aina edes isälleni mitä halusin. Edelleenkin puran tunteeni enemmän sisään- kuin ulospäin.

Lapsuuden kouluympäristö on kuitenkin ollut varsin hyvin kasvua tukeva. Kun aloitimme ala-asteen, luokallamme oli 13 oppilasta, kymmenen tyttöä ja kolme poikaa. Ihanne ryhmäkoko kasvun kannalta, vaikka ei tietenkään taloudellisesti tehokas, harvoin mikään tehokas on muulla tavoin ihanteellista. Opettaja pysyi samana 1-2 luokan ja toinen sen jälkeen 4-6 luokan, vain kolmosluokalla oli suuri vaihtuvuus, kolme opettajaa. Luokallemme tuli uusia oppilaita kyläkoulujen lakkauttamisen myötä, niin että ala-asteen lopussa meitä oli jo päälle kaksikymmentä, mutta ydinryhmä oli edelleen sama. Ja vaikka tottakai oltiin ihan yhtä ilkeitä kuin muutkin lapset, luulen että loppujen lopuksi kaikilla oli aika helppoa kasvaa ja kokea kasvukipunsa tutussa ympäristössä. Varsinkin yläasteella tämä oli ratkaisevaa. Siellä osa "kuljetusoppilaista" vaihtoi luokkaa, mutta me 13 koulun aloittanutta pysyimme yhdessä, ja saimme joukkoomme lisää poikia ns. syrjäkyliltä. Murrosiän puskiessa päälle oli kuitenkin niin helppoa olla koulussa, jossa ei omassa luokassaan tarvinnut päteä yhtään kenellekään, oli katsellut samoja tyttöjä jo seitsemän vuotta ja muisti heidät edelleen sellaisina, kuin he olivat ekaluokkalaisina. Tiesi kaikkien ominaislaadun sen verran hyvin, ettei sellaisista piirteistä, joista uudessa koulussa olisi voinut tulla sanomista, tullut numeroa. Oli helppo olla omassa luokassa, vaikka muuten olikin välillä vaikeaa.

Tämä on tietysti vain minun kokemukseni; olen päässyt helpolla, sillä koulu sujui niin kuin sen kai kuuluisikin mennä. Minua ei kiusattu, aina oli kavereita, opiskelussa ei ollut ongelmia. Kultalusikka suussa ja niin edelleen. Luulen silti, että niilläkin joilla oli hankalampaa, pysyvä luokka ja ysiluokkaan huipentunut ryhmähenki oli pikemminkin kasvua tukeva kuin haittaava tekijä. Ainakin sydämestäni toivon niin.

Tässä vaiheessa ei liene ole mikään yllättävä tunnustus, että olen aika työorientoituva ihminen. Se on äidiltä perittyä, niin kuin moni muukin asia. Määritän itseäni sen kautta, mitä teen työkseni, mitä opiskelen. Tuon työt päässäni mukaan kotiin, vaikka kyse olisi vain työharjoitteluista, perehdyn pedagogiikkaan vaikkei kukaan sitä vaatisi, olen esikoulussa välillä unissanikin. Tavallaan se on hyvä asia, yhteiskuntakin kiittää saadessaan tunnollisia työntekijöitä. Tarvitsen mielekkään työn, mutta olen myös hyvä tekemään työstä itselleni mielekästä, löytämään kiehtovia puolia. Vaarana on kuitenkin ylitunnollisuus ja loppuunpalaminen, mistä onkin jo kokemusta, sekä muiden asioiden laiminlyönti, kuten ihmissuhteet, liikunta ja kotityöt. Ei työtä tai opiskelua kuitenkaan tarvitsisi tehdä muiden juttujen kustannuksella, oli se kuinka mielenkiintoista tahansa. Mutta ehkä tämän piirteen tiedostaminen jo osaltaan auttaa, itseensä voi vaikuttaa.

Kuitenkaan en vielä tunne varhaiskasvatukseen sellaista kutsumusta, joka menisi uskontotieteen tai folkloristiikan yli. Ei niistäkään tietenkään voi olla varma, ehkä kyse on jostakin pakkomielteestä ja unelmista, vääristyneistä mielikuvista, mutta sen tiedän, että minun on saatava koettaa, tai kadun koko elämäni.

Nyt vietän pääsiäislomaa kotona ja olen tunnollisesti kipeä, sillä eihän työaikaan voi sairastaa. Panadolia, hunajaa ja carmolis-tippoja - sekä lepoa, menee tämä ohi. Äiti on sairaana myöskin, meillä on samanlaiset tukkoiset putkistot päässä, poskiontelo-, korva- ja niskasärky, minulla lisäksi ja tällä kertaa kaikkein eniten kurkku. Arvasin tämän jo alkuviikosta, kun kurkku oli karhea, ja hyvähän täällä on sairastaa, turvassa. Lepäämistä varten loma on joka tapauksessa, vaikka lukeminenkin houkuttaisi.

Mentiin miehen kanssa kihloihin pari viikkoa sitten. Häitä ei kuitenkaan ihan vielä luvassa.

III

2009-04-04T21:39:00.001+03:00

"Ei tämä ole minun elämäni,
hän sanoo nykivillä liikkeillään
Ei tämä ole minun ruumiini,
hän kertoo tavalla, jolla kääntyy.
Eivät nämä ole minun sanojani,
hän antaa ymmärtää puhumalla
aivan liian hiljaa.

Hän tahtoo kotiin, missä punertavien teiden pölyyn
ovat piintyneet hänen isiensä jalanjäljet, kirkkaat,
missä jokainen puu on tulenvaivaama, jokainen kaivo
paikka, mihin heittää toivonsa"

A.W.Yrjänä: Mechanema

Työn iloa

2009-03-10T23:24:00.003+02:00

Työharjoittelu alkoi maanantaina ja toi päiviin melko uudenlaisen, normaalien ihmisten rytmin. Tällaista säännöllistä, yhdeksästä kolmeen rytmiä ei olekaan ollut pariin vuoteen.

Steiner-esikoulun rytmisyys on varmaan minullekin tervehdyttävää. Päivästä toiseen samat turvallisuutta tuovat rutiinit. Maanantaina maalataan, tiistaina leivotaan, keskiviikkkona eurytmiaa, torstaina retkipäivä ja perjantaina kotityö-käsityöpäivä. Minule se tarkoittaa käytännössä: yhdeksältä töihin, päivän tehtävien valmistelua (lapset pihalla) ja kahvia, kuravaatteide riisumista ja märkien vaatteiden vieminen kuivuriin, satupiirin kuuntelu, päivän puuhailuissa auttamista. Yhdeltätoista ruuan hakeminen ja pöydän kattaminen yhdessä lasten kanssa. Lounaan jälkeen ruoka-astioiden siivous, tiskaus lapsen kanssa, pöydän pyyhintä, lattian lakaisu, pukemisessa auttamista, tai pelkästään pukemista ja ulkoilua. Noin puoli yhdeltä kahvia ja jumitusta taukohuoneessa. Yhdeltä lisää märkiä vaatteita, kostean villan ja lapsenhien tuoksua. Lepparin aikana (lapset nukkuvat tai kuuntelevat satua) lepoa ja pieniä yleishyödyllisiä töitä, mitä milloinkin sattuu olemaan. Ennen kahta välipalan hakeminen ja tarjoilu, syöntiä ja sen jälkeistä jälkien siivousta. Vapaata leikkiä, hyvää aikaa silittää tai lukea lapsille Ollin hiihtoretkestä. Kolmelta kotiin, moimoi ja huomiseen.

Rytmisyys on kuitenkin eri asia kuin itseääntoistavuus. Lapset ovat valloittavia ja tuovat jokaiseen päivään jotakin uutta, varsinkin nyt alussa, kun heihin on vasta tutustumassa. Työkaverit ovat pääosin mukavia, varsinkin esikouluryhmämme ohjaaja, ja steinerpedagogiikka herättää uteliasta kiinnostusta. Olen innoissani, vaikka työpäivän jälkeen olenkin poikki ja makaan tunnin-pari sohvalla kaikkeni antaneena.

Tänään oli aiempia päiviä raskaampaa. Retkipäivä toi tuttuun rytmiin muutoksen, kun lähdimmekin heti aamusta ulos. Parituntia ulkoilua ja mäenlaskua ei tuntunut vaikuttavan lapsiin mitenkään, vaan energiaa jäi loppupäiväksikin riittämiin. Koin ensimmäisen suuren avuttomuuden hetken, kun jäin yksin ryhmän kanssa kattamaan pöytää. Lapset kokeilevat rajojaan kanssani ja koittavat horjuttaa auktoriteettiani, olenhan vain uusi harjoittelija. Pöydänkattaminen onnistui, mutta tavanomainen rauha oli tiessään, yksi lapsista kaatoi maljakon ja alkoi itkemään, eikä ollut lohdutteluistani milläänsäkään, en saanut häntä rauhoittumaan vaikka normaalisti olen hyvä lohduttaja ja samaan aikaan muu ryhmä oli täynnä liike- ja äänienergiaa. Onneksi ohjaaja tuli pian (tai tuossa tilanteessa viimein) ja otti tilanteen haltuunsa. Ruuan aikana yksi lapsista sai ruokaa väärään kurkkuun ja oli hetken aikaa ihan sininen, mikä oli ainoita koko ryhmän hiljentäviä hetkiä tänään ja ruuan jälkeen pääsin vielä pukemaan kuravaatteita ja ulos, vaikka sieluni huusi rauhaa ja kahvia. Mutta hymyllä ja huumorintajulla sitä jaksaa. Kaikenkaikkiaan olen ihan mielissäni. Ja väsynyt.

Löysin opettajanhuoneen kirjahyllystä pehmoeläimien neuleohjeita ja ajattelin alkaa askarrella sellaisia töissä aikani kuluksi ja eskarin iloksi. Kenguru on söpöin, aloitan kai siitä.

Jotakin pääsykoekirjallisuutta pitäisi kai lukea ja mahdollinen tuleva kesätyönantaja jätti tekstiviestillä soittopyynnön. En tiedä uskallanko soittaa, koskan en ole oikein varma haluanko sitä työtä, vaikka tiedän että minun pitäisi haluta. Monimutkaista.

Myös kommunikaatiokatkoksia maailman kanssa on ollut totuttuun tahtiin. Viime yönä tunsin muuttavani mustaksi, kiviseksi möykyksi, mutta voi olla että sillä tunteella on myös yhteyksiä väsymykseen. Tiedä häntä.

Helan går

2009-03-03T00:48:00.003+02:00

Torstaina lähden pitkästä aikaa kohti pohjoista. Oulun kaupunki tuntuu vielä enemmän kodilta kuin Tampereen kadut. Ei tarvitse miettiä mihin kävelee, missä on. Mutta koti, se paikka jossa on paras levätä, on jo muuttanut.

Perjantaina äänittämään viimeisiä taustahuutoja levylle, sitten venyvällä aikataululla autolla kohti Rovaniemeä. Kaikki paitsi kuski torkkuvat, kunnes pysähdytään tankkaamaan ja kahville. Perille päästään puoli kahdeksan aikoihin. Keikka on Toriskeidalla, bändit mahtavia ja meininki hyvä. Soittokin sujuu, mitä nyt puolet kamoista on hukassa ja piuhat rikki ja uudet biisit ei ihan vielä kulje. Silti repäisystä jää hyvä olo, pitkästä aikaa keikanjälkeinen euforia. Pikkuhiljaa alan ymmärtää mikä tässä raivonpurkumusiikissa kiehtoo. Mikä saa niin kolmi-nelikymppiset äijät kuin teinitkin tönimään toisiaan rakastavassa hengessä.

Kahden jälkeen suurin osa väestä jatkaa vielä baariin, minä ja muutama muu tylsimys majapaikkaan nukkumaan. 06:40 herään, asunto on pimeä ja täynnä uniääniä. Jätän kolme bändillistä muusikonretkuja lepäämään, 07:15 olen junassa kohti etelää.

Juna on Tampereella kolmelta. Parissa tunnissa muuntaudun väsyneestä ja likaisesta punkkarista edustusvaimoksi 30-luku teemaisille sitseille. Sitsit ovat hassu porvarillinen leikki, leikitään että tämä olisi nyt hieno nainen. Hyvässä seurassa roolit kuitenkin unohtuvat, pöytäseurueemme on hauska ja äänekäs ja viihdyttävä. Ruoka on hyvää, vaikka pääruoka ehtiikin jäähtyä kun on laulettava se kylmäksi, laulettava tämän talon onneksi ja laulettava vaikka minkä vuoksi. Jälkiruuaksi sulkaaunelmaa ja yhden tähden jallua, jonka sekoitan kahviini. Kolmasosa pöytäseurueesta, lähinnä naiset, ovat jo luovuttaneet ennen kuin päästään jatkoihin, mikä tarkoittaa saunaa ja uima-allasta. Melkoiset bileet, voisi todeta. On se ny kumma, kun ei ole vielä edes korkeakouluopiskelijaksi ehtinyt, ja silti joutuu sitseillä viihtymään.

Sittemin olen ollut vain väsynyt. Sekä työkkäri että kela lähestyivät lappusilla, joita pitäisi jaksaa täytellä, työharjoittelu ei päässytkään vielä alkamaan ja asumistukea on turha odottaa. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ja surkeaksi, vietän päivät lähinnä nukkuen. Unissa olen toisenlainen, elän ja toimin kuin ihminen. Valve-elämä rajoittuu 32 neliön sisäpuolelle.

Mutta kissoille olen luvannut, että menipä minkälaiseksi vaan, aion olla heille parempi emäntä. Sillä korvaamaton on se riemu, kun kaksi kissaa juoksevat kilpaa sänkyyni sanomaan huomenta, purr-urrr-rurrr, huomatessaan minun viimein heränneen.

Kipeänä, taas

2009-02-23T18:18:00.003+02:00

Olen flunssainen ja itken vähän väliä, kun on niin paha olla, särkee fyysisesti ja psyykkisesti. Elämä tuntuu olevan yksi suuri kommunikaatiokatkos.

Välillä tuntuu että menee paremmin. Viikko, puolitoistakin, saattaa mennä ihan mukavasti, omalla painollaan, ongelmitta. Sitten haluan taas hajottaa kaiken, rikkoa esineitä, rikkoa itseni, lakata olemasta.

Eikö joku voisi korjata tämän pään
laittaa teippiä ja puhaltaa
hyi, hiiri kuolkoon harakka sairastakoon.

Jossain sumun peitossa vierellä kulkee se toinen elämä, jossa olen hyväntuulinen ja ahkera työntekijä. Tänäänkin, tässä mielentilassa, olen kirjoittanut yhden kesätyöhakemuksen. Työharjoittelun pitäisi alkaa ensi viikolla. Ei tämä tästä taida odottamalla miksikään muuttua, ailahtelevaisuus on luonteenpiirre ei sairaus.

Öisin pelkään skitsofrenian puhkeavan.

2009-02-16T19:17:00.003+02:00

Tämä lienee sitten sitä itseään, aitoa eksistentiaalista ahdistusta.

Olemassaolo ahdistaa valintojen vuoksi. Loputtomien valintojen ja niistä kasautuvan vastuun vuoksi, toisinaan toivon että voisin vain lakata olemasta. Lakata valitsemasta. En minä halua kuolla, se nyt vasta vastuuton valinta olisi. Mutta että pääsisi hetkeksi tästä kaikesta painosta.

Jotkut väittävät, että pitäisi elää tässä hetkessä, mutten ymmärrä, miten ilman tulevaisuuteen suuntautumista tässä olisi mitään mieltä. Tulevaisuus, toiveet ja tavoitteet määrittelevät, miten olen olemassa tässä hetkessä. Tulevaisuuteen katsominen on myös vastuun ottamista, nykyhetken tekemistensä ja niiden seurausten huomioimista, tapa koettaa elää eettisesti.

En tarkoita ettenkö viihtyisi tässä hetkessä. Viihdyn, juuri sen vuoksi, että on jokin suunta. Jos on.

Mistä minä tiedän, mikä opiskelupaikka, mikä kaupunki. Haluan opiskelupaikan, haluan ihmissuhteeni, haluan. Entä jos saan kesätöitä, jotka alkaisivat jo ennen kuin työharjoittelu loppuu, haluanko tehdä kesätöitä ollenkaan, mitä muuta oikeastaan voin. Yliopisto, amk, mikä ihmeen ensisijainen hakutoive, Turku vai Tampere, entä mies, miten voin valita sellaisten asioiden välillä sanokaa ettei minun tarvitse, ja voiko toiselta tai itseltään ylipäätään vaatia sitoutumista puolen vuoden päähän, vaikka asuntoa voisi hakea jo nyt.

Tuntuu, että mitä hyvänsä teenkin, se on aina jollain tavoin huono valinta.

"päästänkö irti vai pidänkö kiinni
siinäpä kysymys
syöksynkö uuteen vai syvennän vanhaa
enää ei riitä yritys
katkolla elämä, tarjolla hyvää
tarjolla tänään klassinen pulma
hulmahdan liekkeihin, unohdan kaiken
ja annan palaa
päästänkö irti vai pidänkö kiinni
kaikuu kysymys"

Ismo Alanko Teholla: Päästänkö irti

Pesänrakennusta

2009-02-11T19:28:00.002+02:00

Tältä näyttää uusi koti ja oma soppeni siellä.

Kirjoituslipasto on äidiltä peritty käytännön ihme, josta en vähällä luopuisi. Pöytätason alapuolisissa kaapeissa on yllättävän paljon säilytystilaa ja ylätason laatikot auttavat pitämään paperit edes suunnilleen hallinnassa. Oikealla puolella on miehen perimä tummapuinen lasivitriini, jossa tällä hetkellä asustaa edustusastioita kuten viinilasit, coctail-lasit ja jälkiruokakulhot sekä miehen kirjoja. Vitriinin päällä keskitalven pelastajani kirkasvalolamppu ja maanantailahjaksi hankkimani tulppaanit. Vitriinin toisella puolen on sänky, joten hylly toimii samalla tilanjakajana ja yöpöytänä. Lipaston päällä on äänentoiston lisäksi paikka kynttilöille ja tuoksulyhdylle. Käytän tasoa yleisenä työpöytänä, vakiasukkaita pöydällä ovat läppäri ja teemuki. Kuvaa otettaessa läppärin päällä kirja-alesta löytynyt Leena Krohnin Mehiläispaviljonki, joka nyt on siirtynyt taaemmas kirjapinoon pääsykoekirjojen päälle. Pikkutavaroiden määrän koetan pitää järkevänä, mutta kirjoituspöydälläni on paikka muutamalle tärkeälle perintö- ja lahjaesineelle, sekä toistaiseksi naapureilta ylioppilaslahjaksi saadulle mariskoolille, jolle ei ole parempaa paikkaa eikä käyttöä. Kynäpurkin funtiota tuskin tarvitsee perustella, mitäpä muuta kirjoituspöydälle kuuluisi. Etualalla oleva musta möykky on työtuolini, jonka päällä punaisenkirjava villaviltti. Asunto on melko vetoinen ja minä helposti paleleva, viltti on sekä minun että kissojen suosikki. Kuvassa näkyy myös asunnon uutta ilmettä: muut seinät ovat hillityn valkoista huomaamattomasti raidallista tapettia, tämä toinen pitkistä seinistä hopeanväristä kukkaköynnöstä. Vasemmalla pala rumanvärisen divaanisohvan käsinojaa.

Oikotie ja sieniä?

2009-02-10T21:34:00.005+02:00

Kirjoitusblokki on tekstityöläisen pahin vihollinen. Onneksi bloggaamisessa ei ole deadlineja ja tuotosvastuuta. Ei uusia oivalluksia sitten viimenäkemän.

En tiedä olenko sisäistänyt vielä koko muuttoa, vai onko tämä muutos todella ollut näin helppo. Tampere on kohdellut minua hyvin. Ehkä se johtuu siitä, että suurinta osaa sosiaalisesta elämästäni on ennenkin ylläpidetty sähköisesti. Viime viikonloppuna oli TraCon, anime- ja roolipeliharrastajien tapahtuma, joka pienine cosplayjaajineen oli aika pelottava tapahtuma. Itse olin Suomen Tolkien -seuran ja Verkkoyhteisö Konnun edustuspöydän takana myymässä magneetteja ja juomassa limsaa. Tapahtumassa oli töissä paljon tutuja ja heitä oli hauska nähdä, muutoin päivä oli aika väsyttävä. En ole messuihmisiä, ainakaan jos messuvieraina on kolmetuhatta teini-ikäistä vieraasta alakulttuurista. Ensi viikonloppuna vuorossa sitten sekä Tampereen kirjamessut että Elävän kirjallisuuden festivaali, puhumattakaan seuraava viikon kesätyö-rekrymessuista. Mahottomasti tapahtumia täällä etelässä.

Tulevaisuuskin alkaa hahmottua pikkuhiljaa. Sain työharjoittelupaikan steiner -koulun esikoulusta, joka vaikuttaa aivan mainiolta. Käytännönläheistä tekemistä kivassa työympäristössä lasten kanssa, ja työmatkakin on ihanteellinen: pääsen töihin kävellen nopeammin kuin pyörällä oikoreittejä luovien portaiden vuoksi. Laihaa leipäähän Kela siitä maksaa, mutta on se edes jotakin, enkä vielä ole oppinut motivoitumaan rahasta vaan tehtävästä. Kesäksi koitan saada oikeita töitä, vaikkei laiskottelukesääkään vastaan mikään olisi. Näin unta Naakkaniemestä, enkä olisi millään halunnut herätä ja lähteä pois.

Anti kyseli aikoinaan haasteessa tämmöistä:
Milloin ja miten tutustuit Tolkienin maailmaan ja miten harrastus on kehittynyt vuosien saatossa. Miten vanhemmat ja ihmiset ovat siihen suhtautuneet.

Kasvoin sekä kirjallisuus- että fantasiamyönteisessä ilmapiirissä. Isoveli oli lukenut Tolkienia ja pelasi kavereineen roolipelejä meillä kun olin pieni, enkä asiasta vielä pahemmin perustanut. Taisin olla suunnilleen kahdeksan, kun tartuin ensimmäistä kertaa Hobittiin, perheen suosittelemana, mutta kirjana muiden joukossa. Kesken lukemisen näin eräänä yönä painajaista, jostakin örkin ja lohikäärmeen välimuotoisesta hirviöstä, ja kirja jäi kesken pariksi vuodeksi. En muista milloin luin sen loppuun, mutta ala-asteen loppupuolella kirjoitin ainakin kirjaesitelmän opuksesta.

Olin katsonut veljen kirjahyllyssä asuvaa Tarua Sormusten Herrasta kunnioittaen, kirja näytti nimittäin jokseenkin paksulta. Viidennen luokan jälkeisenä kesänä, juuri 12 vuotta täytettyäni, päätin tutustua teokseen. Muistan lukeneeni Tarua musiikkileirillä ja tuskastuneena hypännyt yli sivun mittaisia runopätkiä, lyriikantajuni ei ollut vielä kehittynyt niin pitkälle. Samana syksynä muistan lukeneeni Pelit-lehdestä itselleni suurena uutisena, että kirjastahan on tulossa elokuva! Niinpä vuoden 2001 jouluna aloitimme perheen kanssa kolmivuotisen perinteen, jossa joulupyhien jälkeen suuntasimme Ouluun sukulaisten luo, ja kävimme samalla katsomassa LotR elokuvan.

Vaikka olin ihastunut Tolkienin maailmaan jo kirjaa lukiessani, voin myöntää elokuvan olleen viimeinen niitti. TSH-hysteriahan leijui joka paikassa, kuinka se olisi ollut tarttumatta. Luin mitä käsiini sain kuten isoveljen vanhan TSH-roolipelin oheiskirjoja, haltioiduin ja surffailin netissä potentiaalisilla Tolkien -sivustoilla. Syksyllä 2002 löysin foorumin, jonka alkuperäinen tarkoitus oli olla Tolkienin maailmaan perehdyttävä nettikoulu, aineinaan muun muassa Keski-Maan maantieto ja historia sekä suurhaltiakieli quenya. Suoritin koulussa ensimmäisen vuosikurssin opinnot, sen pidemmälle ei tainnut kukaan päästä rehtorimme livistäessä ja koko homman vähän hajotessa käsiin ajan myötä. Paikka oli kuitenkin muutaman vuoden ajan aktiivinen foorumi, ja ne muutama vuotta riittivät luomaan meille n. 15 kävijän sisäpiirin.

Ensimmäinen miittimme oli kesällä 2003. Silmarillionia taisin lukea ensimmäistä kertaa ennen sitä, ainakin Naakkaniemen savusaunaa lämmittäessäni. Miitti oli merkittävä tapahtuma, joka perehdytti minut nettiyhteisöjen miittikulttuuriin, Tolkien-fandomin laajuuteen ja tutustti hienoihin ihmisiin, jotka muodostuivat tärkeäksi ihmissuhdeverkostoksi monien vuosien ajaksi. Sekä ihastuin yhteen 17-vuotiaaseen honteloon tolkienistipoikaan, jonka kanssa sittemmin seurustelin kolme vuotta.

Miitti koukutti minut nettiyhteisöihin ja Tolkieniin "lopullisesti". Opin, että on tärkeää pärjätä trivioissa, osata ulkoa nippelitietoa kuten, mikä oli lentävän laivan nimi. Tolkientietoisuuteni huipulla olin varmaankin 15-vuotiaana kesällä 2004, kun osasin luetella ulkoa Númenorin kuninkaat. Sen jälkeen olen hieman löysännyt, yksityiskohtien mieleenpainaminen on aina ollut minulle vierasta eikä minulla ole ollut niin kovaa tarvetta päteä ja tietää. Ehkä se on sääli, ehkä vain ihan tervettä. Ysiluokalla pidimme eräänlaisena päättötyönä äidinkielessä havaintoesitelmiä vapaavalintaisista aiheista. Vaatimattomasti otin aiheekseni Tolkienin maailman, joka laajuudessaan tahtoi vähän levitä käsiin ja lopputulos lienee ollut sekava, mutta olin mahdottoman innostunut. Tuolloin tein esitykseni rekvisiitaksi myös suuren ompelutyön: sain aikaan satiinisen, violetin haltiamekon sekä villakangasviitan, ainoan ns. cosplaypukuni. Se ei ollut tällaiselle käytännöntumpelolle helppoa, ja itseasiaasa takalaskokset ovat jotenkin omituiset, mutta nautin puvun aikaansaamisesta suunnattomasti.

Kuva on huonolaatuinen eikä tuo puvulle oikeutta, hihat ovat oikeasti ihanat ja kankaan väri violetinsävyisempi. Jos tuota vähän parantelisi, niin voisi päästä käyttöönkin vielä jossain.

Vanhemmat ovat aina suhtautuneet harrastukseeni suopeasti. Meillä ei ole katsottu fantasiaa kieroon, vaan sen lukemiseen on kannustettu kuten kaikkeen lukemiseen. Ensimmäisen miittini aikaan olin 14-vuotias, mutta esiteltyäni sivuston äidilleni sain harrastukselle hyväksynnän. Äiti kävi viemässä minut ensimmäiseen miittiin, ohikulkumatkalla kesäpaikastamme kotiin, mutta sen jälkeen olen kuluttanut ahkerasti valtion rautateitä nähdäkseni tolkienisti-ystäviäni. Ystävien suhtautuminen oli kohteliaan kiinnostunutta vaikkeivat he itse asiasta innostuneetkaan, minulla nyt oli tapana hurahtaa kaikenlaisesta. Jälkeenpäin kuulin eräältä ihmiseltä, että hän olisi ollut enemmänkin kiinnostunut Tolkienin maailmasta, mutta en kuulemma päästänyt häntä mukaan, halusin pitää harrastukseni omanani. En allekirjoita väitettä - voisi helpottaa, jos esimerkiksi sanoisi ääneen että minäkin muuten tykkään näistä kirjoista ja haluan opetella kanssasi haltioiden sukupuita.

Tietenkin LotR -leffat tekivät Tolkien-harrastukselle tietä. Lähes kaikki tiesivät pintapuolisesti mistä on kyse, millainen tarina TSH:ssa on jne. LotR oli pop ja siitä oli ihan ok tykätä. Meillä korvessa kuitenkaan ei mitään Tolkien-fandom laumoja ollut. Luokallani oli yksi poika, joka harrasti ff:n pelaamista ja tykkäsi Tolkienistakin, pari tyttöä hurahti animeen, mutta kaikenkaikkiana oli aika rauhallista. Ei ajatustakaan leffajonotuksista tai cosplay kiihkoilusta, mikä oli varmaan ihan hyvä.

Vuoden 2003 alussa liityin myös Suomen suurimman Tolkienin elämäntyöhön keskittyneen sivuston Konnun foorumille Vihreään lohikäärmeeseen, jossa olin vuosia aktiivisena lueskelijana ja harvinaisena kirjoittajana. Alkuperäisen foorumikotini kuihduttua ja eron jälkeen liian pieneksi käyneenä, sain kesällä 2007 ajatuksen: pitäisiköhän ilmoittautua Konnun suureen kesämiittiin. Näin tein, ja sitten tyttöä taas vietiin kuin aikanaan 14-vuotiaana. Miitti herätti eloon, toi elämääni yhtäkkiä mielettömän hienoja ihmisiä, erilaisia persoonia erilaisista elämäntilanteista, joita kuitenkin kaikkia yhdisti pohjimmiltaan rakkaus Tolkienin maailmaan. Lautapelejä, krokettia, yövalvomisia, yhteissaunaa, pusupainia (hyi miten protua), luontopolkua Tolkien trivialla, veneilyä, hymyilyä. Koukkuun jäin.

Nykyään kirjahyllystäni löytyy Hobitti, Tove Janssonin kuvituksella; suomenkielinen TSH, ns. kaapuhemmopainos; englanninkielinen LotR, pehmeäkantinen Gandalf-kannella; Silmarillion, Keskeneräisten Tarujen kirja, Children of Hurin, History of Middle Earthin II osa, Puu ja lehti, sekä extended dvd julkaisut kaikista kolmesta LotR elokuvasta ja 70-luvulla valmistunut keskeneräiseksi jäänyt TSH-animaatio. Myönnän, en ole lukenut Tolkienia pariin vuoteen. Olen Verkkoyhteisö Konnun jäsen ja minut todennäköisesti tapaa yhteisön miiteissä ja vastaavista tapahtumissa sekä irkkikanavalta, jossa todennäköisesti puhutaan ihan jostain muusta kuin Tolkienista. Foorumille kirjoitan edelleenkin harvakseltaan.

Tolkien merkitsee minulle edelleenkin paljon, sillä rakkaus Tolkinen maailmaan on johdattanut elämääni, tuonut eteeni polkuja, joilla on ollut hyvä kulkea. Tottakai arvostan myös Tolkienin tekstiä edelleen, hienoja tarinoita ja upea maailma haaveiltavine maisemineen, ja Tolkienia fantasiakirjallisuuden isänä, vaikka toki häntä ennenkin jo erinäisiä esi-isiä on ollut. Enää en kuitenkaan vanno asioita sormet Silmarillionin päällä ja ylipäätään luen aika vähän mitään koko fantasiagenrestä. Mutta kukapa ei Kontua ja hobitteja rakastaisi.

Tie vain jatkuu jatkumistaan
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin,
jos voin, sitä joudun seuraamaan
jaloin uupunein vaeltaen
kunnes se taas tien suuremman kohtaa
paikassa johon moni polku johtaa.
Mihin sitten? Tiedä en.

2009-01-26T18:30:00.004+02:00

Välillä tuntuu, että elämä on pelkkää lähtemistä, luopumista, ja särkymistä. Minuus hukkuu muutoksiin, identiteettiä määrittävät asiat katoavat.

Muutuin oululaisesta tamperelaiseksi virallisesti tänään. On taas aloitettava kotiutuminen uudelleen - hanke, jonka jo nyt tietää toivottomaksi uraorientoitumisen ohjatessa tulevaisuuden valintoja. Ei minulla Oulussakaan paljoa ollut, mitä nyt sosiaalinen ympäristö, jonka koki jo jollain tavalla tutuksi. Kaupunki, jossa osasi kulkea ilman karttaa ja jonka tarjoamista mahdollisuuksista oli selvillä. 45'sen tutut portsarit, yksi ystävä kävelymatkan päässä, tutut musiikkipiirit, bändi. En ehkä koskaan tullut osoittaneeksi muille, kuinka tärkeä asia soittaminen minulle oli viime vuoden ajan, kun kaikki muu ympärillä oli sumuista. Oli sentään jotakin mihin kiinnittyä, jotakin minkä kautta tunsi itsensä merkitykselliseksi ja arvostetuksi. Sosiaalinen ympäristö, jossa muutuin näkymättömästä pikkusiskosta näkyväksi.

Niin paljon katoaa elämänmuutosten myötä. Ihmisiä, joita olisi pitänyt kohdella paremmin, joihin olisi voinut tutustua. Harrastuksia, jotka myöhemmin tuntuvat puuhailulta, vaikka ennen määrittivät koko olemassaoloa. Lukemattomia sosiaalisia ympäristöjä, yhteisöjä, jotka vähitellen vain hiipuvat pois, joista katoan.

Se tuntuu surulliselta, vaikka tiedän että muutokset tekevät tilaa uudelle.

Muutin miehen ja kissojen kanssa 32 neliön yksiöön. Jollain mittapuulla tämä olisi kai nyt avoliitto. Olen maistellut sanaa avopuolisko, muttei se tunnu suuhun sopivalta. Satun nyt vain asumaan täällä kokoaikaisesti enkä vain puoliaikaisesti, yhteen muuttaminen ei ole tuntunut suurelta askeleelta. Olen tottunut kommuunieloon ja kämppiksiin, oppinut elämään toisten tapojen kanssa, jakamaan. Arkielo ei pelota, vaan kiintyminen, riippuvaiseksi tuleminen. Sitähän minä haluan, kiintyä ja riippua, mutta entä jos. Kuinka selviää enää ylös siitä suosta, jos jotakin käy. Tässä hetkessä on hyvä, vain tulevaisuus aiheuttaa kulmien kurtistumista, ja myönnän olevani tulevaisuuteen suuntautuva. Haaveet joksikin tulemisesta kannattavat tätäkin päivää. Mutta missä määrin on kyse minun tulevaisuudestani, missä määrin meidän?

Pääsykoelukeminen edistyy ainakin kera täyden teepannun. Uskonnon paikka -artikkelikokoelma on nyt läpiluettu, toinen oppikirjamaisempi teos, Teuvo Laitilan kirjoittama Ihmisen jumalat etenee mukavaa vauhtia. Teksti on ymmärrettävää ja uskontotieteen oppihistoria mielenkiintoista, koska enhän siitä mitään tiennyt. Fenomenologiakin alkaa valottua; siitäs saatte filosofiankirjoista tutut Husserl ja Gadamer, vielä minä teidät selätän, uskontotieteen klassikkomiehistä puhumattakaan. Folkloristiikan puolelta etenee Suomalainen kansanperinne, jonka käytännönläheinen teksi on huomattavan helppolukuista. Tekstin paikoitellen omituiset ilmaisut selittyivät, kun huomasin kirjan olevan parikymmentä vuotta vanha (tarkennus nykyinen Leningrad sai tutkimaan ilmestymisvuotta). Teoriat eivät toki vanhene noin nopeasti, mutta kun on kyse nykykansanperinteestä, parinkymmenen vuoden aikana tapahtuneella teknologisoitumisella internetillä, ja globalisaatiolla on ollut melkoinen merkitys esim. kansanperinteen paikkasidonnaisuuteen ja uuden nuorisoperinteen leviämiseen kaikkine kahen kilon siika -ilmiöineen.

Narratiiviseen lähestymistapaan tutustuminen auttoi eilen ymärtämään bloggaamisen tarvettani, siitä mistä tässä minulla oikeastaan on kyse.

"Toinen narratiivista tutkimusta inspiroinut tekijä on ollut sellainen hermeneuttinen ajattelu, joka korostaa henkilöhistorian ja kielenkäytön tärkeyttä ihmisenä olemiselle. Narratiivinen psykologia käsitteleekin ihmistä kertojana, joka löytää arkielämäänsä merkityksiä jakaakseen ne toisten kanssa. Kerronta on ensisijainen tapa tehdä kokemus merkitykselliseksi tietyssä kulttuurisessa kontekstissa. Se antaa kehykset, jonka avulla ymmärretään mennyt ja orietoidutaan tulevaan" (Narratiivinen näkökulma uskonnolliseen kokemukseen, Tuija Hovi, korostukset lisättyjä)

Tästä juuri on kyse, arkielämän ja tapahtumien merkityksellistämisestä. Kertomalla toisille tapahtumista, oli se sitten suullista tai kirjallista, tekee niistä itselleen helpompia käsitellä. Asettaa tapahtumille rajat, juonellistaa ja jäsentää omaa elämäänsä, laittaa asiat omalle paikalleen. Kirjoittaminen auttaa asioiden käsittelyssä sekä niiden myöhemmässä muistamisessa, vaikka osaltaan myös värittää tapahtumia tietynlaiseksi. Toiset tapahtumat saavat suuremman merkityksen kuin toiset, kaikki ei koskaan päädy kerrottavaksi. Kirjoittaminen vääristää puhdasta kokemusta, mutta myös tekee siitä selkeämpää, jäsenneltyä, ja auttaa määrittämään omaa itseään koettujen tapahtumien kautta. Kertominen muokkaa todellisuutta ts. ihmisen kuvaa todellisuudesta.

Bloggaaminen eroaa muusta kertomisesta siinä, ettei kertomisella ole selkeää yleisöä. Sitä kirjoittaa kaikille ja ei-kenellekään. Yleisö, kuuntelija määrittää kerrontatyyliä aina, avoimesti blogatessa aihevalinnat ja kerrontatyyli määrittyvät kuvitteellisen kuuntelijan mukaan. Blogatessa uskallan puhua asioista, joita en haluaisi kaataa kenenkään yksittäisen henkilön niskaan, joilla en haluaisi huolestuttaa tai kyllästyttää ketään. Tietysti on myös aiheita, joista ei voi kertoa, jotka kuuluvat yksityisen kerronnan piiriin. Yhtäkaikki, bloggaus on keino merkityksellistää elämää.

Ja nyt minä vasta sen tiedostin.

Rauha on tahtokysymys

2009-01-13T13:42:00.005+02:00

Sota on läsnä kaikkialla. Uutisissa, kirjoissa, elokuvissa. Ajatuksissa ja unissa, peloissa.

Luen joka päivä uutiset Gazasta. Tilanne siellä on niin monimutkainen, vuosia jatkunut, ettei sitä voi ymmärtää. En halua asettua kenenkään puolelle, leimata toisten tekoja oikeutetummiksi. Ei sillä ole merkitystä. Ainoa merkittävä seikka on inhimillinen kärsimys, sodan kauhut, jotka eivät jätä rauhaan. 280 kuollutta lasta, ja ne jotka ovat jääneet eloon, kantavat sotaa sisällään loputtomiin.

Kun sota tulee, ihmisoikeudet lakkaavat olemasta, mies sanoi, ehkä varomattomasti. En suostu sellaiseen ajatusmalliin. Ihmisoikeuksia ei voi mitätöidä vaikka niitä rikottaisiin, ei vaikka rikkominen se tapahtuisi yhteiskunnan toimesta. Sotaan ei ole oikeutusta, ei ainakaan sellaista joka polkisi ihmisoikeudet alleen. Sillä että näin tapahtuu, ei ole mitään tekemistä oikeuden kanssa. Sota on pelkkää vääryttä ja hätää.

Unessa piti lähteä evakkoon, joukot olivat tulossa hävittämään kaiken. Vaikka tunsin kauhua, oli pakko pysyä rauhallisena. Kaikki muutkin olivat, kukaan ei itkenyt. Piti huolehtia kissat mukaan ja Hakkeri, tärkeintä oli huolehtia heikoimmistaan. Purin hampaita yhteen, pelotti. Isoveli ajoi täyteen ahdettua autoa, oli kuolemanhiljaista. Sydän hakkasi niin, että heräsin oman kiihtyneen hengitykseni ääneen.

Luen Marguerite Durasin kirjaa Tuska. Se ei ole lainkaan lempeä kirja, kokoelma kertomuksia toisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta, nimikertomus on päiväkirja, jossa Duras odottaa miehensä palaavan keskistysleiriltä. Silti luen ja viehätyn Durasin kielestä ja rehellisyydestä yhä uudestaan. On muutamia voimakirjailijoita, joihin palaan tavan takaa. Duras ja Eeva-Liisa ovat sellaisia, minun voimakirjailijanaisiani. Kirjailijoita, joiden teokseen tarttui aluksi sattumalta, jonakin tavallisena herkän iän hetkenä, ja joista ei ole sen jälkeen osannut päästää irti. Joiden kielestä, elämänjanosta ja tuskasta saa voimaa.

Aiheeseen liittyen suosittelen Isao Takahatan anime-elokuvaa Tulikärpästen hauta. Pysähdyttävä ja koskettava elokuvakokemus jopa minulle, joka ei yleensä elokuvista juuri liikutu. Tarina kertoo japanilaisista sisaruksista toisen maailmansodan loppuvaiheissa.

2009-01-12T16:09:00.002+02:00

Harmaa aamu, lumi on sulanut sohjoksi. Säästä tulee mieliala, mielestä ilmapuntari. Ahistaa.

Tänään en lähde mihinkään, en astu tuohon harmaaseen kurjuuteen, vaan keitän teetä ja luen uskontotieteen pääsykoekirjaa. Niin, se on nyt jokseenkin päätetty: olen hakemassa opiskelemaan Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan, uskontotiedettä ja ehkä folkloristiikkaa, niihin on pääsykoekirjat ostettuina. Sen lisäksi on tietysti pakkohaku, joka tarkoittaa kahta amk-paikkaa, jotka ajattelin keksiä Tampereelta.

Kirjoista olen lukenut vasta yhtä, Uskonnon paikka, kirjoituksia uskontojen ja uskontoteorioiden rajoista. Ihan mielenkiintoista luettavaa, sillä teos sisältää monipuolisia artikkeleita erilaisista tutkimusaiheista ja -metodeista ja tarjoaa näin ollen monta näkökulmaa uskontotieteeseen. Välillä tieteen kieleen tietysti hermostuu, ja silloin on aika vaihtaa ja lukea pari muumisarjakuvaa. Artikkelikokoelmassa on se hyvä puoli, että jos yhden kirjoittajan tyyliä ei sulata, sitä jatkuu vain seuraavat 20 eikä 200 sivua. Tieteellisen kielen käyttö on perusteltua, mutta taitoa vaatii sen käyttäminen niin, että tekstissä säilyvät sekä tieteellisyys että ymmärrettävyys. Onneksi filosofian lukeminen on koulinut sulattamaan käsitteitä ja ymmärtämään sivistyssanoja, muutoin voisin tuskastua.

Ainoastaan uskonnonfenomenologiaa käsittelevän artikkelin olen hypännyt yli. Osansa saattaa olla sillä, että yritin lukea tekstiä bussissa matkalla työhaastatteluun, eikä keskittymiskyky ollut parasta luokkaa. Fenomenologia ja hermeneutiikka, ystäväisemme jotka putkahtelevat esiin tämän tästä ja joita vieläkään en ole kunnolla oppinut sulattamaan. Kiinnostavat pirulaiset, niissä on pakko olla sitä jotakin, kun kerran niistä noin puhutaan ja minä en silti suostu helpolla ymmärtämään. Vaikka ymmärtämisestä koko hommassa kai on kyse.

2009-01-09T10:13:00.004+02:00

Olen elänyt hienoisessa stressaantumisen tilassa. Elämähän on helppoa juuri nyt - ei tarvitse olla sidottuna aikatauluihin saati kuolemanlinjoihin. Voi tehdä juuri niitä asioita, joita on aina halunnut tehdä kun vain olisi aikaa. Niin ainakin voisi luulla, mutta kattia kanssa, sanoo kissaihminen. On stressaavaa elää tilanteessa, jossa vanha asunto on irtisanottu mutta uutta ei ole. Edessä on muutto uuteen kaupunkiin, uuteen sosiaaliseen ja konkreettiseenkin ympäristöön. Koko kevään suhteen elämäntilanne on hämärä, jos töitä saa ne voivat alkaa milloin hyvänsä. On elettävä hetkessä ja oltava valmis nopeisiin muutoksiin. Ei kai lopultakaan ole ihme, jos kovin rentoutuneeksi oloa ei voi kuvailla.

Ulkoisen rytmin uupuessa, olen koittanut pitää itseäni elämässä kiinni ennennäkemättömillä konsteilla. Olen nyt viikon ajan pitänyt yllä uutta unirytmiä yllättävän onnistuneesti. Luulen, että se vain helpottuu ajan myötä, sillä aluksi heräilin keskellä yötä kehon kapinoidessa muutosta vastaan, mutta nyt olen nukkunut jo muutaman yön tuttuun tapaan sikeästi ja pitkään. Erona aiempaan se, että herään 8-10 aikoihin aamulla ja ehdin näkemään päivänvaloa joka päivä. Maailma ei olekaan jatkuvassa pimeyden tilassa, kuten olen luullut. Tai on, mutta toisella, auringosta ja henkilökohtaisesta unirytmistäni riippumattomalla tavalla. Lisäksi olen huomenna menossa uuden kotikaupunkini erään liikuntaseuran jäsenmaksutilaisuuteen sekä kiinteytykseen, vai mikälie puristus se nyt olikaan. Toivon tämän motivaationpuuskan olevan sen verran pysyvää sorttia, että saan itseni koukutettua liikkumaan. Ainakaan varusteista se ei jää kiinni, investoin nimittäin urheiluliiveihin, joogamattoon sekä uimalaseihin, ja realistina olen valinnut liikuntakohteeni niin, että niihin jaksaa jopa kävellä, pyöräilystä puhumattakaan. En siis voi vedota edes siellä on niin huono ilma ja on niin pitkä matka -tekosyyhyn.

Rauhallinen aamu, hiljainen yksiö ja sitruuna-inkivääriteetä. Taas yksi päivä, jolloin miettii, mitähän sitä tekisi. Haluaisin karkoittaa tämän olon, jossa koko ajan odottaa, että jotakin tapahtuisi. En tiedä mitä odotan, elämähän on tässä ja nyt, olen vapaa tekemään mitä hyvänsä. Ihmiset kai käyvät ulkona, näkevät ystäviään, käyvät elokuvissa tai teatterissa, liikkuvat, lukevat. Minä vain olen kotona ja odotan, että jotain tapahtuisi.

Haasteita II

2008-12-30T04:23:00.002+02:00

Everyone has things they blog about.
Everyone has things they don't blog about.
Challenge me out of my comfort zone by telling me something I don't blog about, but you'd like to hear about, and I'll write a post about it.
Ask for anything: life experiences, latest movie watched, last book read, political leanings, thoughts on yaoi, favorite type of underwear etc.

Anonyymi kommentoija pyysi kertomaan myös:

Kuka on mystinen miesystävä, missä olette tavanneet, mistä kaikki alkoi? Mihin ihastuit hänessä ensimmäisenä? Mistä pidät hänessä eniten? Onko jotain mistä et pidä?

Sanamuoto mystinen miesystävä sai hymyilemään, mutta lienet oikeassa, että hän on bloginlukijoille jäänyt mystiseksi, silloin tällöin esiintyväksi hahmoksi mies. Mies on 24-vuotias tamperelainen teknisen alan opiskelija, joka vapaa-aikanaan lähinnä pelaa ja viihtyy kavereidensa kanssa. Kavereita tuolla tuntuukin riittävän, minkä arvelen johtuvan hänen mutkattomasta suhtautumisestaan ihmisiin. Jollakin mystisellä tavalla hän vain osaa olla ihmisten kanssa. Omat ystäväni kuvailevat häntä hassuksi ja puheiden perusteella pitävät hänestä kovasti, mummu on mielistynyt jo niin että on kutonut miehelle lapaset ja sukat. Tuo toisten ihmisten arvostaminen ja mutkattomuus onkin mielestäni miehen parhaita piirteitä.

Tapasimme kesällä 2007 erään verkkoyhteisön l. nettifoorumin miitissä. Kaikki alkoi kai siitä krokettipelistä, jossa päädyimme toistemme pariksi. Menestystä ei kroketissa tullut, mutta niin kai se sitten on kuten sananlasku sanoo: epäonnea pelissä, onnea rakkaudessa. Olin vasta kokenut kipeän eron ja hankalan säätösuhteen, joten koitin visusti varoa ihastumista, ja myöhemmin kuulin että mieskin oli tahollaan eronnut aika vasta. Sylikkäin olohan ei miitissä, jossa ihmiset muutenkin syleilevät toisiaan vähän väliä sukupuoleen ja ikään katsomatta, tarkoita mitään. Eihän?

Tuon tapaamisen jälkeen seurasi tietenkin nettistalkkausta, irkkausta ja pitkiä mesekeskusteluita, joissa koitimme saada toisistamme selvää. Kiertelyä, kaartelua ja tutustumista, selvittelyä millaiseen tyyppiin sitä oikein on sotkeutumassa. Osoittautui, taas kerran, ettei järjellä ole juurikaan valtaa, jos on kyse ihastumisesta. Seuraavan kerran tapasimme lokakuussa saman verkkoyhteisön tapahtumassa, jossa suhteemme hiukan selkeni, tai ainakin varmistui että kiinnostusta on molemminpuolisesti, ja mahassa lensi tuhat kirjavaa perhosta vaikka yhtä aikaa pelotti. Sellaistahan se on. Sen kummemmin asiaa määrittelemättä, suhde sitten lähti kehittymään ja nyt ollaan tässä.

Mihin ihastuit ensimmäisenä, on vaikea, jokseenkin epäolennainenkin kysymys. Eihän toisesta ihan ensimmäisenä näe muuta kuin olemuksen. Se toki miellytti ja vetovoimaa löytyi väliltämme, mikä on aika olennaista. On nimittäin ihmisiä, jotka ovat kaikin puolin mukavia ja hienoja tyyppejä, joihin ei vaan ihastu, ei ole vetovoimaa eikä vatsaperhosia. Olemusta ei tietenkään sovi ylenkatsoa, olemus kertoo ihmisestä monenmoista. Mies ei ollut se kaikkein äänekkäin, mutta kuitenkin sosiaalinen. Miellyttävä, kaunishymyinen, turvallisen oloinen. Välillä vähän eksyneen näköinen, syliinsuljettava - sellaiseen olen heikkona, myönnän. Paremmin tutustuessa ensivaikutelmat todentuivat ja ihastuin miehen tapaan olla ja suhtautua maailmaan. Abstraktisti ilmaistu, mutta sitä on vaikea eritellä. Yksi tärkeimpiä asioita suhteessa kuin suhteessa on se, luulisin, että voi arvostaa toista ja tämän näkökantoja ja valintoja. Kaikesta ei ehkä ole samaa mieltä, mutta jos toisen arvostus puuttuu, on tilanne heikko.

Mistä pidän hänessä eniten? Sekin on vaikea kysymys, sillä siinä on tuo 'eniten'. Ei rakastamisessa ole kyse yksittäisistä asioista, enitenpitämisistä. Jutteltiin viikko sitten ystävien kanssa punkkuglögin äärellä miesihanteista ja mielikuvista toisten miehistä (miksei naisistakin, mutta satutaan olemaan enimmäkseen heteroita). Tuli todettua, että tarvitsen aika pehmeän ja turvallisen miehen. Sellaisen, jonka kanssa ei tarvitse olla varuillaan. Myös se on tärkeää, että toisella on omakin elämä, en halua olla kenenkään kaikkeus. Näistä piirteistä myös pidän miehessäni - eniten tai ei, mutta tärkeitä ne ovat. Tietysti sitten on lukemattomia pienempiä seikkoja, kuten yhteensopivat kulinaristiset taipumuksen ja se, että mies on hyvä rakastaja.

Onko jotain mistä en pidä? Noh, ihmiset eivät ole täydellisiä, kaikilla meillä on ärsyttävät tapamme. Useimmat konflikteistamme johtuvat kommunikaatiokatkoksista, ja silloin ärsyttää että mies ei puhu tarpeeksi. Toisaalta tiedän asioista puhumisen olevan myös minun heikko kohtani. Joskus myös liiallinen pelaaminen ärsyttää, mutta mikäpä minä olen toisen harrastuksia kieltämään. "Parempaa tarjousta" ihmisten joukosta voisi tietysti etsiä loputtomiin, mutten näe siinä mitään mieltä. Jokainen ihminen on ääretön uusi maailma ja avaruus, eikä aikani riitä tutkimaan edes yhtä tarpeeksi hyvin.

Ei yksinään voi kukaan kantaa koko valon maailmaa.

Haasteita I

2008-12-30T03:22:00.003+02:00

Everyone has things they blog about.
Everyone has things they don't blog about.
Challenge me out of my comfort zone by telling me something I don't blog about, but you'd like to hear about, and I'll write a post about it.
Ask for anything: life experiences, latest movie watched, last book read, political leanings, thoughts on yaoi, favorite type of underwear etc.

Anonyymi kommentoija pyysi kertomaan:

Kuinka paljon liikut? Millaisesta liikunnasta pidät? Miksi?

Tunnustan heti alkuunsa: liikun tällä hetkellä todella vähän, ja tämä hetki on kestänyt jo pidemmän aikaa. Saan aina toisinaan innostuskohtauksia liikunnan suhteen, mutta ne menevät ohi yhtä nopeasti kuin ovat alkaneetkin. Olen sitä ihmistyyppiä, joka joka syksy aloittaa tarmonpuuskassaan uuden liikuntalajin ja on varmuudella hylännyt sen jo ennen syyslomien aikaa. Tiedostan sen olevan typerää ja ymmärrän säännöllisen liikunnan tärkeyden hyvinvoinnille - tiedollisella tasolla. Maailmassa vain on niin mahdottomasti mielenkiintoisia asioita sekä minulla niin mahdottomasti mukavuudenhaluisuutta, että liikunta jää usein kakkoseksi mihin tahansa muuhun ajanvietteeseen verrattuna. Kaipaisin rutiinia liikkumiseeni. Tottakai arkiliikun: pyöräilen kaupunkiin ja kävelen portaat. Se ei vain taida riittää.

Liikuntalajeista uinti on kestosuosikkini. Vesi on lempeä ja miellyttävä elementti, pidän uimisen helppoudesta ja sen tehokkuudesta, jonka huomaa jälkeenpäin saunassa rentoutuessaan. Uinti ei satu, oli miten huonossa kunnossa tahansa (olettaen että osaa uida), ja siinä on helppo kasvattaa vastusta oman kunnon mukaan. Viihdyn vedessä.

Muistaakseni opin uimaan joskus alle kouluikäisenä kesäpaikkamme rannassa. Isä lupasi minulle limsapullon, jos uisin tietyn matkan. Osasin uida, mutta en uskonut sitä itse ennen kuin uskaltauduin colajuoman houkuttamana räpiköimään. Varsinaisesta uimataidosta saa kuitenkin kiittää koulua. Jotkut vihasivat koulun uimatunteja, minusta uinti oli koululiikunnan mielekkäimpiä osa-alueita. Siellä sentään sai asiantuntevaa ohjausta uimaopettajalta ja oikeasti oppi tärkeitä taitoja. Toisaalta olenkin siitä onnekas, että minulla ei ole ollut suurempia vaikeuksia kehonkuvani kanssa, mikä käsittääkseni aiheuttaa useimpien koulu-uintikammon.

Joogaa harrastin hetken aikaa ohjatusti. Tunnit olivat upeita ja opettaja hämmentävällä tavalla Mullan alla -sarjan Brendan oloinen. Rinkkaelämä on kuitenkin tehokkaasti estänyt minkään lajin tunneille säännöllisesti osallistumisen tässä viimeisen vuoden ajan. Kun elää kolmella paikkakunnalla, on liikunnan mukauduttava sen mukaan. Olen koittanut joogailla kotona, mutta ei se tunnu yhtään samalta. Pilates kiinnostaisi myös kovasti. Kummassakin lajissa on miellyttävää tyyneyttä eikä tarvitse tai voikaan tehdä kuin omien kykyjensä mukaan. Joogaamisesta jää hyvä ja rauhallinen, puhdistunut olo. Pidän kuitenkin myös tanssillisista lajeista, joissa saa keinuttaa ja heiluttaa ja olla hikinen. Yhtenä syksynä kävin afrobikissä, jossa tanssittiin jonkinlaisen uus-afromusiikin tahdissa rehevin liikkein, se oli aika mainiota.

Laji, josta ehdottomasti en pidä, on juoksu. Se on melkoista itsensä kiduttamista: hapenottokyky ei riitä, rintaan pistää, polvet sanoo niks ja naks, tuntuu että kuolee. Juoksen ainoastaan silloin, jos on kiire bussiin, tai jos olen epämääräisen ahdistunut. Juoksu auttaa kyllä ahdistustiloihin, ja vihan ja ahdistuksen kierteessä myös kykenee ylimaallisiin juoksusuorituksiin. Kuulemma juoksemisesta alkaa nauttia kunnon kohotessa, mutta miksi kiduttaisin itseäni. Liikunnan pitää olla mukavaa, jotta siitä saa itselleen rutiinin. Kävelystä sen sijaan pidän, jos saan mukaani koiran, joka tekee hommasta mielekästä. Joskus mielekäs ihmisseurakin käy siihen tarkoitukseen. Kävelyyn kaipaan myös hyviä lenkkeilymaastoja, erityisesti metsää ja järvenrantaa. Puolitoistatuntinen metsälenkki koiran kanssa on hyväksi niin fyysisesti kuin psyykkisestikin - täällä kaupungissa ja koirattomana se vain on harvinaista herkkua.

Ehdottomasti parasta liikuntaa kuitenkin on keikoilla käynti. Lukion liikunnanopettaja jaksoi aina paasata siitä miten pomppuliikunta ehkäisee osteoporoosia ja mikäs sen paremmin pomputtaisi kuin parituntinen keikka, jossa tuntee ettei enää kykene, varsinkin kun laulaa koko ajan mukana, mutta on pakko vain jatkaa loppuun saakka. Keikkoilla nautittuja päihteitä ja niiden vaikutusta terveelliseen elämäntapaan ei tässä ole otettu huomioon - ainahan voi olla ilmankin.

Liikumisessa koen haasteelliseksi sen, kuinka saisin siitä rutiinin, ilman että se olisi tarkalleen tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottua. Tuskin mitenkään. Pidän itsenäisestä liikunnasta ja siitä, että liikunta mukautuu muuhun elämääni. Olen hyvä luomaan omia aikatauluja ja tehtävää -listoja itselleni, huono pysymään niissä. Tämän on toki positiivinenkin puoli: en kuole siihen etten saa pakonomaisesti suoritettua kaikkea vaan osaan ottaa rennosti ja mennä päivien ja olojen mukaan. Jostain syystä olo on kuitenkin useammin se tietokoneelle irkkaamaan kuin hallille uimaan -olo.

Haaveilenkin siitä, että saisin keskitettyä elämääni enemmän yhteen kaupunkiin, niin että voisin alkaa käymään pilates- tai joogatunneilla, säännöllisen uimisen lisäksi. Lähitulevaisuudessa häämöttävän muuton myötä se ehkä onkin mahdollista. Sitä odotellessa.

Flunssa, extended edition

2008-12-28T18:29:00.003+02:00

Pari viikkoa sitten Tampereella alkanut flunssa, joka onnellisesti laantui joulunpyhien ajaksi, tuli takaisin entistä karmeampana. Lihaksia ja päätä särkee, ei jaksa pysyä ylhäällä, saati sitten tehdä tahi ajatella yhtään mitään. Eilen menin nukkumaan vapaaehtoisesti kymmeneltä, luettuani ensin hiukan uskontoetnografiasta, mikä tarkoittaa todella kipeyttä. Aamulla heräsin puoli kymmenen aikoihin juomaan kaksi mukillista kuumaa glögiä, ja kun totesin sekä muumien että futuraman jaksojen olevan huonoja, menin takaisin peiton alle. Mitäpä muutakaan siinä voi tehdä, kun koko ruumis huutaa lepoa.

Joulu sen sijaan oli perinteinen ja kaunis. Aatto sujui tutulla rytmillä, mutta ilman vähäisintäkään stressiä. Kissat saivat joulun kunniaksi kissanminttua ja kalkkuna-märkäruokaa, ja ovat olleet oikein onnellisen oloisia joulunviettäjiä nyt jo tutuksi käyneessä mummulassa. Joulupukki oli kaikkien suhteen vallan säästeliäs tänä vuonna, mikä tuntui hyvältä varsinkin ylioppilasjuhlien lahjamäärän jälkeen. Toi hän kuitenkin oikein pätevän oloisen työkalusetin, vaaleanpunaisella kukkakuviolla. Eläköön emansipoituminen. Luin myös jouluevankeliumin, mikä meidän pakanallisessa perheessä on tapana, sen oikean vuoden 1938 suomennoksen mukaan.

Täällä Kainuussa on lunta. Kinoksittain lempeää, puhdasta lunta, joka pehmentää maiseman ja vaimentaa äänet. Jos voisi vain käpertyä kuusen alle kinokseen kuten karhut.

Viime päivien ajan on mielessä soinut joululaulu Ja neitsyt pikku poijuttansa, joka sopii liiankin hyvin tähän maailmanaikaan, kun viattomien lasten päivänä saavat viattomat lapset niskaansa ohjusiskuja. Olen joskus kuullut, että huolehdin liikaa maailmasta, mutta voiko sitä muutakaan. Toisaalta olen myös kuullut, että välitän vain itsestäni. Näkökulmia on niin monia.

Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa
ja äidillä on kyynelissä silmä.
Oi, oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa?
Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

Koska flunssannujertama mieleni ei nyt enempää kykene maailman murheita pohdiskelemaan, blogiyhteisöjen pariin. Kiitos paljon inspiroivan perhosen merkistä, jonka Annikki on minulle myöntänyt. Kyseessä on tällainen nätti siivekäs punastuttavine perusteluineen.

"Kieli
Minyan sielukas kirjoittaminen kohottaa minunkin sielua jonnekin ilmavaan. Masennuskin on kaunista, kun Minya siitä kirjoittaa. Suren aina hieman, etten itse kirjoita kauniisti, mutta eihän noin nuorelle tytölle voi olla tällainen kurppa kateellinen, ja minun alani on revittely, räiskäyttely ja ilotulitus, ei aivan tuollainen tyttömäinen herkkyys."

Jaan merkkiä eteenpäin heti, kunhan osaan valita inspiroivista blogeista inspiroivimmat. Sovitaan niin.

Löysin erään ystäväni (kirjoittaa suljettuja merkintöjä) blogista tällaisen meemin, ja tykästyin ajatukseen. Tämä vaatii aktiivisuutta sekä teiltä että minulta, mutta yritetään.

Everyone has things they blog about.
Everyone has things they don't blog about.
Challenge me out of my comfort zone by telling me something I don't blog about, but you'd like to hear about, and I'll write a post about it.
Ask for anything: life experiences, latest movie watched, last book read, political leanings, thoughts on yaoi, favorite type of underwear etc.

Siis, haastakaa minua kirjoittamaan asioista, joista haluisitte kuulla, mutta joista en bloggaa, ja kirjoitan aiheesta blogimerkinnän. Nyt kun tässä kipeillessä ja työttömän epävarmuudessa on hyvin aikaa, jota voi käyttää vaikka tällaiseen.

Joulukuu, kuvin ja sanoin

2008-12-23T23:24:00.004+02:00

Huomasin eilen, etten ole päivittänyt joulukuussa kertaakaan. Se tarkoittaa myös, etten ole kirjoittanut muuta kuin kauppalistoja. Se mikä mahdollistaa kirjoittamisen, rutiinit tai joutoaika, ovat puuttuneet.

5.12-7.12. lakitus ja tuplajuhlat

13.-14.12. Oulu - Turku - Tampere
Death by Snoo Snoo, massiivinen etelänkiertue

Pimeää riittää loputtomiin, lumisia peltoja ja metsää, lisää pimeää.
Autossa bändin lisäksi yksi poikaystävä aina Jyväskylään asti, kulkuvälineenä tällä kertaa farmarimallinen pösö, joten tilaa on ruhtinaallisesti. Takapenkin lukupiiri antaa itsestään sivistyneen vaikutelman: venäjää, uskontotiedettä ja Gravity's Rainbow.

Tässä me olemme, ajan ja paikan ulottumattomissa, keskellä pimeää. Autollinen tämän hetken parasta kotimaista hc:tä, väittää tuttava, joka on tulossa illalla kuvaamaan keikkaa.

17.-20.12 Riika, Latvia.

Oulu - Suomussalmi - Oulu - Turku - Tampere - Riika - Tampere - Oulu - Suomussalmi, 3015 kilometriä. Siinä sivussa työkkäriä, työhaastattelua, illanistujaisia, flunssaa ja viikonlopuista pitkillä yöunilla palautumista. Viisi taksimatkaa, monta kupillista kahvia, houjuvaa tornia, tequilaa, kylpyammeesssa lojumista, pääsykoekirjojen hankkimista ja lueskelua, kirkasvalohoitoa, uutta läppäriä, Sims 2:sta sekä ihanan monta yötä ja aamua miehen vierellä.

Nyt olen kotona rentoutumassa lumen keskellä. Voisi vain jäädä tänne nukkumaan, lumen ja hiljaisuuden syliin. Joulu on vuosi vuodelta vähemmän joulu. Joulu on aikaa rentoutua ja syödä hyvin. Muuta en enää kaipaa, ehkä enkelikellon ja pianon, muutaman lempijoululaulun.

Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu
Jumalan sanan valoa, joss' sieluin kirkastuu

Rauhallista joulunaikaa.

2008-11-28T19:50:00.003+02:00

Toiset eivät kestä itseään humalassa. Minä en kestä itseäni selvinpäin.

Käytöksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, vain oman ylikriitisen minäni hiljentämisessä. Vihaan itseäni kun en osaa olla sellainen kuin haluaisin. Kun en osaa olla minkäänlainen. Valvon yöt ja valvon päivät, nukun satunnaisiin aikoihin, unohdan syödä, petän lupaukseni, teen suunnitelmia jotka eivät koskaan toteudu.

Helppohan se olisi vihata jotkakuta muuta, kuin sitä joka asuu sisälläsi.

Alan itkeä kun kuuntelen Veitsenterää, ja tunteet jäätyneinä katson kuiluun sisälläni. Se tässä onkin pahinta, kun ei oikeastaan tunne mitään, ei välitä mistään. Ehkä se on suojauskeino. Jos tuntisin, en kestäisi.

Muistuttaa vuodentakaista tilannetta, sillä erolla että olen jo niin tottunut tähän, etten jaksa huolestua. Kirjoittaakaan tästä olosta, joka kiertää kehää, ei oikein jaksa. Kirjoittaa mieluumin poikkeavista asioista, keikoista, soittamisesta, mistä hyvänsä mihin ei liity sitä henkilökohtaisuuksissa kahlaamista. Elämä kantaa tai sitten ei, asiat järjestyvät tai olen tässä vielä nelikymppisenäkin. Ei sillä oikeastaan ole väliä.

Kukapa ei heräisi aamulla toistellen mantraa

anna meille meidän syntimme anteeksi
niin kuin mekin anteeksi annamme niille
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet

anna meille meidän syntimme anteeksi
anna meille meidän jokapäiväinen kykymme suruun
sillä emme tiedä erheidemme kantomatkaa

Artisti maksaa

2008-11-28T01:34:00.003+02:00

Eilen vaihtelunvuoksi CMX:n keikalla ystävän kanssa. Foxia on vaihtanut omistajaa ja nimeään, seinänkokoinen Jari Sillanpää ja Paula Koivuniemi saavat aika hiljaiseksi. Puoli yhdentoista aikaan sali on vielä kovin tyhjä, aavistelen pahaa. Mutta jostain ilmaantuu ihmisiä ja keikasta tulee hieno. Ajattelen, etten halua tämän koskaan loppuvan, että voisin kuolla tähän paikkaan, tässä haluan viettää ikuisuuteni. Keikka on rituaalitila, kipua ja hurmosta. Ei voi muuta kuin hymyillä raukeana, kun istuu lavan reunan jatkeeksi laitetulla roudaslaatikolla kuunnellen Ruostetta. (vaikka biisi onkin liikaa soitetuimpia suomirockraukkoja, tunnin mesoamisen ja huutamisen jälkeisessä raukeuden tilassa se on paikallaan).

Keikan jälkeen totean, että nyt juodaan punaviiniä. Istutaan ja katsellaan tyhjentyvää salia, eihän sellaiseen paikkaan kukaan jää. Emme jääneet mekään, eivätkä arvon muusikotkaan, vaan päädyimme Nelivitoseen jauhamaan ja juomaan lisää. Kerrankos sitä nyt tulee CMX:n kanssa istuttua iltaa. Oli hauskaa ja yllättävän helppoa, mikäs siinä on istuessa niin kuin muidenkin muusikonretkujen kanssa. Olla yhtäaikaa sekä fanityttö että hc-kitaristi, ja tottahan se on, ihmisissä on niin monia puolia, eikä baarissa pääse näkemään kuin pintaa. DBSS:n demo tuli laitettua eteenpäin, mutta emme lähteneet taksilla treenikämpälle emmekä meille jatkoille, vaan pojat suuntasivat kiltinoloisesti kohti hotellia ja me kohti kotia.

Tänään olen miettinyt, milloinhan sitä tulee opittua etten voi juoda miesten kanssa samaa tahtia. Sekä tajunnut, että valomies oli siksi niin tutunnäköinen, että mehän on nähty Qstockissa varmaankin PMMP:n yhteydessä, ja hyräillyt mielessäni Alangon Ismon säkeitä:

kun sä saat mitä tilaat
niin pidä varasi
Jeesus vaiko piru muutti veden viiniksi

Ainakin sain mitä tilasin.

Luova vai taiteellisesti lahjakas?

2008-11-24T00:11:00.005+02:00

Olen pitkään pyöritellyt mielessä ajatuksia luovuudesta ja taiteellisuudesta, jokohan ne purkautuisivat tekstiksi.

Olen kasvanut kodissa, jossa taiteen monet muodot ovat olleet läsnä. Äiti ohjasi kesäteatteria sinäkin kesänä, kun olin mukana imeväisenä rintalapsena. Minulle piti laulaa iltaisin, mutta nukahtamaan se ei juuri auttanut, sillä aloin laulaa mukana heti kun kyvyiltäni kykenin. Kirjat olivat itsestäänselvyys, lukemaan opettelin viisivuotiaana ja sain oman kirjastokortin. Kävin musiikkileikkikoulussa ja satujumpassa, viulua aloin soittaa viisivuotiaana. Mummulan seinällä on vieläkin piirrustuksiani ja hyllyssä ala-asteikäisenä kuvataidekerhossa tehtyjä savitöitä. Minulle on lapsesta asti tolkutettu, että olen taiteellinen, lahjakas, musikaalinen, luova - mitä kaikkea. Vasta myöhemmin olen alkanut miettiä, mitä luovuudella oikeastaan tarkoitetaan, millaista minun taiteellisuuteni on.

Nautin taiteesta, taiteen kokijana ja yleisönä lähes kaikista taiteenlajeista. Läheisimpiä kuitenkin ovat musiikki, kirjallisuus ja teatteri. Musiikin suhteen olen aina nauttinut soittamisesta ja laulamisesta, erityisesti muiden ihmisten kanssa bändissä / orkesterissa / kuorossa ja varsinkin esiintymisestä. Itse musiikin lisäksi tärkeää on näemmä myös sosiaalinen ulottuvuus, musiikin jakaminen. Teatterikerhossa kävin viitisen vuotta ala- ja yläasteella, näytteleminen ei ehkä ollut minun omintani, mutta yhdessä, hyvässä ryhmässä tekeminen ja esiintyksistä saatu nautinto riitti. Lukemisen nautinnosta, kirjoista, joiden mukana voi matkata sekä kauas maailmaan että syvälle ihmisen, itsensä syövereihin, tuskin tarvitsee edes puhua. Lukemisesta en luopuisi.

Minulla ei kuitenkaan juuri ole ollut tarvetta luoda itse. Kyse ei ole kykyjen puutteesta, tiedän osaavani kirjoittaa ja soittaa, ja se mitä en vielä osaa, on opittavissa. Minulta vain tuntuu puuttuvan jokin liekki, tahto luoda itse.

Klassisen musiikin opetus ei juuri kannusta improvisointiin tai omaan luomiseen, vaan teosten teknisesti oikein soittamiseen ja tulkintaan. Olen kasvanut ja tottunut tekemään asioita käskystä, tehtävänantojen mukaan. Tekemään aina itseni lisäksi myös jollekin muulle, tukeutumaan ulkopuoliseen kannustimeen tai pakottimeen. Osasyy luomisen puutteeseen lienee myös hirvittävä itsekritiikkini, joka huutaa: Kaikki mitä yrität, on sanottu ja tehty jo tuhat kertaa paremmin ja osuvammin!

Osasyy aikoinaan yläasteaikaisen bändimme hajoamiseen oli varmasti (minun tulevan muuttoni ja ihmissuhteiden rikkoutumisen lisäksi) se, etten kokenut tarvetta viedä asiaa eteenpäin, vaikka minulla olisi kai ollut siihen kykyä. Toinen kitaristimme oli ainoa joka oikeasti yritti, kirjoitti sanoituksia ja kai säveliäkin. Minulle riitti että oli mukava soittaa yhdessä covereita ja keikkailla joskus, eikä sellaisesta nyt pidemmänpäälle tule mitään. Samalla tavoin tunnen nytkin olevani huono kitaristi, sillä koen että minulla ei ole bändiimme taiteellisesti annettavaa. Minusta ei pulppua sanoja eikä säveliä ja olen mielikuvitukseton sovittaja joka kammoaa improvisaatiota ja sooloja. On vain älyttömän kivaa soittaa biisi joka minulle annetaan, sahata riffejä, fiilistellä, esiintyä. Vähän niin kuin Yrjänän kuvaus CMX:n vanhasta kitaristista: Kimmo oli musikaalinen kaveri, mutta sillä ei ollut koskaan mitään valtavaa ehdotusta mihinkään. Se sahasi mielellään sen kuvion, mikä me oltiin tehty. (Soundi 11/2008)

Vertailukohdaksi on helppo ottaa jokseenkin samoista lähtökohdista ponnistava veljeni. Isoveli pulppusi jo pienenä omia mielikuvitusjuttujaan, kertoi muun muassa kasetille pitkän tarinan nimeltä Oikkulan haukut, josta tehtiin myös omakustanekirjanen. Minä sen sijaan luin muiden juttuja ja lausuin ulkoa runoja, jotka mummu oli opettanut. Kummassakin meistä on musikaalisuutta, mutta veljellä on enemmän luomistahtoa, ollut aina. Säveliä ja sanoituksia syntyy: tuskin kivuttomasti, mutta ulkoapäin katsottuna hillitöntä vauhtia.

Nyt, ilman koulun luomia hyödyllisiä pakotteita, kirjoitan käytännössä vain blogia (ja työhakemuksia). Joskus tuli kirjoitettua runoja, huvikseen ja kilpailuihin. Aivan kuin en osaisi luoda pelkästään itseäni varten.

Ei pidä ymmärtää väärin, en ole katkera, vaikka tunnenkin ihailevaa kateutta niitä kohtaan, jotka kirjoittavat / säveltävät / näyttelevät / ohjaavat / tanssivat / kuvataiteilevat jne, ja ystäviä jotka kirjoittavat romaaneja, oli kyseessä sitten National Novel Writing Month tai ei. Minusta on vain ollut valaisevaa ymmärtää se, ettei minun tarvitse tuntea epämääräistä syyllisyyttä siitä, että en koskaan saa aikaan mitään sellaista. Ei se tarkoita etteikö minussa olisi taiteellisia kykyjä, ne vain tulevat esille toisissa yhteyksissä. Eikä se tarkoita, ettenkö saisi iloita soittamisesta ja ilmaista siten musiikilla itseäni, vaikkei minusta koskaan tulekaan ammattimuusikkoa.

Ymmärtää, että saan vapauden astua ulos taiteilijanhäkistä, johon minut on lapsenna lukittu niin, että olen itsekin pitänyt sitä itsestäänselvänä.

Ja saan luvan myöntää, että ehkä olenkin enemmän tietellinen kuin taiteellinen. Kolmisen vuotta sitten mol.fi:n ammatinvalintatesti antoi aina kiinnostuksieni perusteella luokituksen AS, taiteellinen-sosiaalinen. Nykyään olen selkeästi eniten I eli tieteellinen, taiteellisuus-sosiaalisuus tulee keskenään tasaväkisenä perässä.

Onneksi itseään ei tarvitse ilmaista pelkkänä kirjainyhdistelmänä.

2008-11-23T23:09:00.003+02:00

Leikitään, että tämä olisi nyt muusikko ja menisi studioon nauhoittamaan kitaroita tulevalle levylle.

Onhan se niin, vaikka studio on mies, läppäri ja tekniikkaa treenikämpällä, jossa mikki nauhoittaa kaikua porraskäytävässä. Tuottaja on krapulassa, makaa patjalla läppärin edessä ja klikkailee. Katotko että sieltä on gaini kokonaan pois, se pieni musta nappi lähimpänä piuhoja. Jesari korvaa laastarin, opettelen sahaamaan, kolme ottoa riittää. Olisiko hauska tuottaa bändejä työkseen, kysyn. Tuottaja nukahtaa kesken oton, kysyy sitten "oliko se hyvä". Olihan se, parempi kuin edellinen. Pian on levy kasassa, huominen sessio vielä.

Suurimman osan ajasta sitä kuitenkin on kaikkea muuta. Kaamoksen painama mieli, joka yrittää pysyä kasassa. Yrittää huijata itseään ja muita, vakuuttelee: kaikki on ihan hyvin. Pimeys pyrkii sisälle, muutama laulunpätkäkö meidät pelastaisi.

Luen vuorotellen suomalaista mytologiaa ja popularisoitua fysiikkaa. En ole varma mitä etsin, perimmäistä todellisuutta kai. Aika on menettänyt tarkkuuttaan, aikataulut venyvät ja huomaan taas valvoneeni pitkälle aamuyöhön.

Ehkä huomenna.

Lavalta ja sen edestä

2008-11-18T21:40:00.005+02:00

Muistikuvia kuunvaihteen Crustoberfesteiltä, 30.10-1.11.2008:

Perjantaiaamu, tai päivä oikeastaan. Tavoitteena on käydä kaupassa, noutaa kyytiin ihmisiä, roudata treenikseltä tavaroita ja kokoontua kahdeksi osoitteeseen Bailukatu 1, josta lähteä autoletkana ajamaan kohti Luulajaa. Tavoitteiden realistisuus ei ole suunnitelman vahvin puoli. Kun Nissan Micra, tuo jokaisen muusikonretkun rakastama tilava keikka-auto, on täynnä jo kolmen ihmisen ja kaupassakäynnin jälkeen, päätetään tehdä suunnitelmiin muutoksia. Neljällä olutlavallisella ei ole osuutta asiaan. Viisaana tyttönä ostan myös ruisleipää ja tartexia, sillä mikään ei liene pahempaa kuin olla nälkäisenä ja laskuhumalaisena Ruotsissa ilman ruokaa. Noudamme bändimme puuttuvan jäsenen ja suuntaamme Bailukadulle. Avataan ensimmäiset oluet.

Odotellaan Valium kiharoita, haetaan puuttuvia ihmisiä paikalle. Sitten viimein treenikämpälle. Tilansäästöllisistä syistä saan mukaan pelkän kitaralaukun ja pääsen soittamaan lainavehkeillä. Niin kauan kun kyseessä on pyöreäkaulainen lespaul-imitaatio, ei väliä. Myöskin kitaravahvistiminen roudauksesta luovutaan, toivotaan että ruotsalaisilla on kaksin kappalein. Viimein team nissan, kaksi autollista eli kolme bändillistä eli kymmenen henkilöä ihmislihaa pääsee liikkeelle. Kello lienee kolme. Kolmas autollinen kiireisine Brutopian veikkoineen on jo matkalla, nähdään Kemissä cittarilla, he sanovat. Kemiin päästyämme jätkät ovat jo Torniossa. Matka jatkuu.

Matkamusiikkina radio sekä ainoa mukaan sattunut kasetti, Jyrki Nissisen Miten nauhoitus toimii. Kemitornion moottoritiellä ohitamme teamimme toisen auton, mikä synnyttää tallikaverien välisen kilpailuasetelman ja ajamme hetken vierekkäin täyttäen kummatkin kaistat. Sovitaan yhteinen tauko jonkin liikenneasema-tavaratalo kompleksin yhteyteen, ja ohituskaistan vapauduttua kiireinen audikuski pyyhältää mitä luultavimmin erittäin ärtyneenä ohitsemme. Jokaisen hirvivaaramerkin kohdalla kuuluu todeta: yleiskaava, eduskunta, hirvivaara.

Isohaaran voimalaitoksen ohitamme hartaan kunnioituksen vallassa. Siinä se nyt on se Isohaara, jokaisen CMX-kuuntelijan tärkeimpiä nähtävyyksiä.

Ruotsissa on tietkin leveämpiä ja hirvivaaramerkit sorjempia. Kun suomen radio lakkaa kuulumasta, siirrymme kuuntelemaan finmixiä, ohjelmaa johon ruotsinsuomalaiset saavat soittaa, lähettää terveisiä ja toivoa musiikkia. Kuuluttaja puhuu kai meänkieltä, tai vaan vahvasti murtaen, kuten soittajatkin; kuin sekoittaisi savolaista ja peräpohjolaista kieltä, näin kainuulaisin korvin kuultuna. Puheenparresta ja ihmisten iloisesta luonteenlaadusta irtoaa paljon hupia. Ajo-ohjeet ovat hukassa, mutta löydämme Luulajan kaupungin ja lopulta puhelinneuvonnan avulla keikkapaikankin. Ajetaan ratsiaan, mutta selvitään puhallutuksella; kuskimme on selvä vaikka kieltäytyykin puhumasta ruotsia. Myöhemmin käy ilmi, että eivät vaani hurjia diy-punkbileitämme, vaan lähistöllä olevaan moottoripyöräkerhon kokoontumista.

Keikkapaikka on autonomiseksi nuorisotilaksi muutettu entinen tehdasrakennus. Ensimmäinen mielikuva on, että sisällä on tajuttoman kylmä, eletään talven ensimmäisiä pakkasia. Kello lienee noin puoli kuusi paikallista aikaa. Tiedossa siis odottelua, yleistä hengausta ja jäkittämistä. Paikalla lähinnä suomalaisia, suurimaksi osaksi tuttuja. Bändiruoka on oivaa, kasvishöystettyä kuskusia ja soijasuikalepataa sekä leipää, niin hyvää etteivät edes oliivit haittaa makunautintoa. Pisteet järkkäreille. Arvotaan soittojärjestys, DBSS illan viimeinen. Heija, kukapa ei haluaisi olla pääesiintyjä seitsemän bändin iltana. Kaljaa ei uskalla juuri juoda, muiden keikoilla ei pysty rentoutumaan, vaikka varsin kovia kotimaisia paikalla soittaakin. Saan onneksi valokuvausnakin muutamalle keikalle niin on jotakin mihin purkaa levottomuuttaan.

Odotus palkitaan joskus yhden aikoihin. Lavalla tuntuu kuin olisi suoraan syväjäädytyksestä sinne heitetty ja ripustettu kaulaan tuntematon esine, jolla pitäis kai tehdä jotakin. Kolme ensimmäistä biisiä ovat jäätäviä, kunnes päätän, että pakko tämä nyt on vetää läpi vaikka väkisin. Lopulta keikasta tulee raivokas, hikinen, huumaava. Myöhemmin kuulen, että rumpali on takonut kuin olisi viimeinen tekonsa, kollega yleisössä katseli kauhulla, itse en oman raivoni läpi huomannut mitään. Spiikkasin keikan ruotsiksi, mikä oli yllättävän toimiva ratkaisu, sillä luultavasti kummankaan kielinen kansanosa ei saanut siitä mitään selvää.

Takahuoneessa kuullaan kiroilua ja "paras keikka ikinä" tyylisiä lausuntoja. Nyt voisi juoda ja juhlia, mutta olut on loppu ja olo on kaikkensa antanut ja hirvittävän väsynyt. Ilta kuluu takahuoneessa kollegojen kanssa jutellen ja koomaillen. Kukin sammuu sitten mihin sammuu, huomaan keittiön sohvan olevan levitettävää mallia ja lopulta nukumme siinä neljästään sillipurkkimalliin. Keittiö on jäätävä yöpakkasen tunkeutuessa ikkunanläpi, joten läheisyyden lämpö onkin tarpeen. Jotkut tuntuvat jatkavan juhlintaa koko yön eikä unta voi sanoa järin laadukkaaksi.

Koittaa kauniin aurinkoinen pakkasaamu, kuin luonto haluaisi vittuilla uupuneille muusikonretkuille. Keräilemme itsemme mahdollisimman nopeaan, arvotaan kuka uskaltaa ajaa ruotsin promillerajoilla. Minä se en onneksi ole, ja nukahdan jo reilusti ennen Haaparantaa. Pysähdytään syömään johonkin paikalliseen hampurilaisravintolaan, kun emme löydä grilliä. Kruunun kurssilaskusta huolimatta kallista, mutta keskimääräistä parempi kasvishampurilainen. Kahvia ja vaniljapullaa bensakuluihin saaduilla kruunuilla huoltoasemalta, jossa nuuskaa myy ilmeisesti omistajaperheen ala-asteikäinen poika. Suomen puolella takapenkin toverit kummallakin sivulla nukahtavat, kuuntelen radiosta Matti Kassilan haastattelua, pian ollaan kotona.

Kolmen aikaan päivällä kotona, puoli neljältä peiton alla täydentämässä energiavaroja. Kahvi on loppu, onneksi jääkaapissa on valmista makaroonilaatikkoa ja ystäväni hakee kioskilta täydennyksiä, kuivaa siideriä ja energiajuomaa. Uuteen nousuun toverit, on aika julistaa, vaikka toinen puoli minusta väittääkin jäävänsä kotiin nukkumaan. Paikallisbussilla kohti Teekkaritaloa, järjestävät osapuolet ovat olleet siellä jo aiemmin, soittokamat on kasattu ja mogulit tulevat juuri saunasta meidän artistien vasta saapuessa paikalle. Kaapista löytyy kahvia, mikä pelastus, vaikka se täytyykin juoda mustana. Ehkä tästä vielä ilta tulee.

Arvotaan soittojärjestys, ja huonon tuurin jälkeen sumplitaan itsemme kolmanneksi (vai oliko se toiseksi, sama se). Eilen ostetut kolme lavaa olutta ovat myynnissä täällä, nerokkaita diy-järjestelyjä. Keikka on hyvä, tasaisen varma muttei kuitenkaan tylsä, vaan on hauska vetää. Samanlaista hurmosta ei synny kuin eilen, mutta teknisesti tarkempi setti, jos se nyt jotakin korvaa. Sitten ei enää pitele mikään. Bändiruokana tortilloja, mikä osoittautuu ihan toimivaksi ratkaisuksi, maukasta. Keikat ovat hyviä, erityisesti tykkään Brutopian, Valiumkiharoiden ja Polttoitsemurhan meiningistä. EP:t myydään loppuun ilman väkivaltaista markkinointia. Ilta menee saunomiseksi ja loppupään keikat sivusuun, mutta sauna on hyvä ja seura maittaa. Yöksi kotiin porukan jakamalla tilataksilla, salmaria menee vielä taksissakin joten kunto on hyvä. Raskas ja antoisa Crustoberfest III takana, viimeinkin unta. Aamulla järjestävät henkilöt lähtevät roudaamaan ja siivoamaan jälkiä, iso kiitos heille.

Bändit soittavat aina yleisölle. Isoilla bändeillä kuilu vaan on suurempi, he eivät voi keikan jälkeen laskeutua lavalta saliin ja alkaa juomaan kaljaa noin vain niin kuin me voimme. Diy-keikoilla ihmiset ovat ihmisiä, paitsi sen aikaa kun ovat lavalla ja esiintyvät. Eikä kyse varmaan ole isojen bändien suhtautumisesta vaan fanien, jotka korottavat heidät jalustalle. Sitä paitsi harvoin ihmiset juttelevat tuntemattomille. Siinä vaiheessa itsekin jotenkin on vielä soittaja, kun joku tuntematon tulee kehumaan keikkaa, ei ihminen. Tuntuu, että tuo juttelee kanssani koska soitan, ei koska minä olen minä, eikä hän halua tutustua minuun oikeasti minuna. (Vaikka melkein ainahan ihmisillä on jokin syy kiinnostua, on vain eri asia tuoko sen esiin, asettaako toisen johonkin rooliin tai asemaan)

Siksi koen ymmärtäväni jokseenkin hyvin bändejä, jotka esimerkiksi festarien bäkkärillä vaan ensimmäisenä käyvät syömässä ja sitten linnoittautuvat omiin oloihinsa odottamaan keikkaa. Ensinnäkään ei ennen keikkaa oikein pysty keskittymään mihinkään ja toisekseen, ei sitä jaksa olla jatkuvasti tuntemattomien keskellä. Mukavahan se on soittaa näin kun keikkaa järjestää aina joku kaveri, tuttu, tai paikallinen muusikonretku, juhlia kavereiden kanssa, skeneettää ja nähdä muiden keikkoja, mutta siinä vaiheessa kun kyse on vain kasvottomista työntekijöistä.. No niin. En ymmärrä mihin meitä bäkkärityttöjä Qstockissa tarvittiin niin monta, kun suurimman osan ajasta joimme takahuoneteltassa kahvia. Ja vaikka tottakai salainen haaveni on päästä CMX:n kanssa bäkkärille tyhjentämään niitä kahta raideriin kuuluvaa punkkupulloa, hyväksyn sen että keikan aikana välillämme on luontainen arvoasetelma ja tuosta tilanteesta irrotettuna kanssakäyminen vain olisi outoa.

Unohdin jo mihin tämän pohdinnan piti olla menossa, tässä siis kuvia viimeisimmältä lavan edustalta. Tykkään kuvata hyvässä rockvalaistuksessa, klikkaamalla suurenevat.

CMX @ Pakkahuone, Tampere, 15.11.2008

Säteilyä.

Liikettä.

Jylhyyttä.

Herkkyyttä.

Kuumuutta.

Maanisuutta.

Pimeyttä.

Arkangeli

Ruoste

Savu nuolee raunioita

Työt ja päivät

2008-11-18T18:40:00.003+02:00

Työhakemusten kirjoittaminen vie bloginkirjoitusenergian. Työnhakuinto lähentelee maanisuutta, yhteystietoni ovat pian varmaan kaikkien henkilöstövälitysfirmojen rekisterissä. Loputtomia erilaisia variaatioita pääpiirteiltään samanlaisista lomakkeista, jotka on suunnitellut luultavasti joku, joka ei ole ikinä joutunut hakemaan töitä, sillä käytettävyys on usein surkea. Eilen piti etsiä ammattinimikkeensä luettelosta, jonka nimikkeet eivät olleet missään järjestyksessä. Eikä siellä edes ollut leiriohjaajaa tai kirjastoapulaista - ne ainoat viralliset palkkatyöt, joita olen elämmässäni tehnyt. Toisen firman lomakkeessa piti täyttää erilaisia erityistaitoja ja kertoa mistä ne on hankittu. Joka aihealueelle (sosiaaliset taidot, tekniset taidot, taiteelliset taidot..) oli varattu pienenpieni laatikko, johon ei mahtunut puoliakaan siitä, mitä olisin halunnut sanoa. Ymmärrän, että työnantajat eivät välttämättä viitsi tai ehdi lukea järin pitkiä sepustuksia, mutta miksi sitten edes kysyä. Muutenkin vapaaehtoistyön tai erilaisten kurssien arvostus on todella vähäistä, aina sellaisille ei ole varattu tilaa ollenkaan, vaikka tällaisesta kouluttamattomasta työnhakijasta ne kertovat kaikkein eniten. Eikö tässä pätkätöiden maailmassa olisi jo aika alkaa arvostaa myös kansalaistoimintaa ja ihmisten omaa aktiivisuutta?

Toistaiseksi kaikki itsensä kehuminen on kuitenkin ollut turhaa, ja luultavasti tulee olemaankin, sillä kouluttamattomalle työntekijälle ei ole tilausta, vaikka kuinka olisi aktiivinen ja tunnollinen - meitä on kai liian paljon. En olisi ikinä uskonut, että minun on näin vaikea olla työtön hipinretku. Tulevaisuudesta huolehtiminen vie voiton.

Välillä on ylitehokkaita päiviä, sellaisia jolloin tuntuu, kuin joku olisi aamulla vetänyt vieteristä minut käyntiin, enkä voi pysähtyä ennen kuin veto vain loppuu. Sellaisina päivinä en oikein ole oma itseni, mutta ainakin saan jotakin aikaan. Seuraava päivä on vastakohta, korvatakseni energiavajeen nukun pitkälle iltapäivään enkä varmasti poistu kotoa mihinkään ilman pakkoa. Jos jaksot olisivat pidempiä, tätä varmaan sanottaisiin bipolaarisuudeksi. Minusta tämä nyt vaan on normaalia elämän epätasapainoisuutta.

Eilen kävin koululla kyselemässä tuloksia ja moikkaamassa opoa. Siinä rakennuksessa on ihan mukava käydä nyt, kun se ei enää tukahduta sisäänsä. Käytävät ja portaikot tuntuvat pienemmiltä, kuin olisin kasvanut koulun ohi. Kanslian sivaripoika, jolla on hassut hiukset (osaksi ihan lyhyet, osaksi pitkät ja luonnonkiharat), ojensi minulle tulosliuskan, ja kesti hetken ennen kuin muistin miten sitä luettiin. Äidinkieli L, ruotsi E, englanti M, ranska M, elämänkatsomustieto L, filosofia L. Äikkää vähän jännitin, sillä tekstitaidon Tuntematon sotilas -teeman innostamattomuus oli koitua kohtalokseni. Onneksi myös sensorit arvostivat sekavaa pyhiä paikkoja käsittelevää esseetäni, ja pisteet jäivät ällän puolelle. Essee pohdiskelevana tekstilajina ja tehtävänannon avoimuus antoi paljon anteeksi. Kielistä voi todeta että olen aika tasapainoinen magna cum laude, pisteet olivat 249, 240 ja 236, toinen kotimainen nyt sattui tipahtamaan eximian puolelle. Reaalien tuloksista voi kiittää innostavia tunteja; ilman niitä olisin paljon enemmän hukassa.

Koululta työkkäriin - taas niitä hetkiä, jolloin tuntee hiukkasta enemmän olevansa aikuinen. Sitten tulosten kunniaksi ylioppilaslakkiostoksille, iso pää ja hattu kokoa 58. Harhailua kaupungilla ja heräteostoksia kunnes treenikämpälle uuden levyn nauhoituksiin. Hyvä siitä tulee, puolet omista piiseistä jo kitaroiden osalta purkissa, huomenna lisää. Kotiin ja armotonta työnhakua, riisikakkuja ja kanttarellipussikeittoa kunnes puolen yön aikaan vieteri vetelee viimeisiä kierroksiaan.

Herään neljältä päivällä monien levottomien unien jälkeen, kilpa-ajoa ja ylöspäin kapenevat kierreportaat. Kahvia ja kanelikorppuja, päivän lehti ja CMX:n hc-ep. Luen blogeja ja kissanpentu jahtaa kursoria, keittiöön ei uskalla mennä sillä siellä vallitsee hävityksen kauhistus.

Näin Tampereella unen, josta täytyy kirjoittaa. Unessa kävi ilmi, että tyyppi nimeltä William Faulkner ja hänen eri ajoissa elävät inkarnaationsa joukkoineen olivat viimeinen pääsemässä pitkään kaavailemaansa lopputulokseen. Kyseessä oli jonkinlainen älyllisen ylimystön valtaannousu, joka minun täytyi estää, silläkin uhalla että se muuttaisi historian kulkua, sillä taistelu tapahtui "yli ajan", monessa eri aikakaudessa. Unessa soitin kouluun, joka ilmeisesti oli yliopisto, etten pääse äidinkielen kokeeseen sillä minulla on tärkempi tehtävä. Äidinkielen opettaja kuitenkin kyseenalaisti hankkeen tärkeyden, sillä Faulkner oli muinoin perustanut juuri meidän erinomaisen menestyneen yliopistomme, ja saattaisi olla että taisteluni menneisyydessä muuttaisi yliopistomme kohtaloa. Unen pahuus oli monimutkaista, sellaista kuin oikeassa maailmassakin, näkökulmasta riippuvaista. Minun täytyi kuitenkin taistella Faulknerin joukkoja vastaan, sillä ryhmittymän valtaannousu olisi tiennyt muiden alistamista ja vapaudenriistoa, jota en voinut sallia. Faulknerin henki uhkaili minua unessa ruumiillistumalla erityisesti susissa ja koirissa, tietäen että seuraavana päivänä olisi suuren taistelun aika.

Heräsin unesta keskellä yötä ja tunsin itseni todella häiriintyneeksi. Mietin, onko todella olemassa William Faulkner, miten unessa voi jokin nimi esiintyä noin selkeänä. Te sivistyneet lukijani toki tiesitte alun alkaen sen, mikä minulle selvisi vasta seuraavana aamuna: olin käymässä taistelua yhdysvaltalaisen modernin prosaistin kanssa. Mistä lie aivopoimujen kätköistä hän oli uneeni hypännyt, en muista lukeneeni mitään viime aikoina Faulknerista, vaikka varmaankin joskus hän on tullut nimenä vastaan. Pitää kai lukea Ääni ja vimma.

2008-11-10T18:18:00.003+02:00

Hiljaisuudelle on syynsä. Kirjoitin torstaina pitkän tekstin, lähinnä henkilökohtaista pohdiskelua tulevaisuudesta ja sen hataruudesta, muutoksen pelosta ja kiehtovuudesta. Tekstin lähestyessä luonnollista loppuaan satuin potkaisemaan hiiren johtoa, joka sai hiiren putoamaan ja sulkemaan selaimen. No, ei hätää, selainhan tallentaa automaattisesti sivun joka sulkeutuu äkillisesti, tai vähintäänkin blogger tallentaa luonnokset. Niin voisi luulla, mutta kun käyttää vierasta konetta, jossa on päällä nerokas javascriptin esto, ovat asiat toisin. Sanat katosivat bittiavaruuteen, minkäs teet. Itku pääsi.

Toisekseen, kun nörttipariskunta elää yhden koneen varassa, on vuoroteltava, eikä bloggaamiselle tahdo jäädä tilaa. Kirjoittaminen vaatii tiettyä kiireettömyyttä ja rauhaa, ei toista kärkkymään seläntaakse. Vaikka se hellyyttävää onkin, luen blogeja ihan mieluusti sylikkäin, vaatii kirjoittaminen yksinoloa.

On ollut vaihtelevia päiviä. Torstai häilyvä, itkuinen. Perjantaina sen sijaan lukuisia hetkiä, jolloin ajattelin olevani onnellinen. Kävelin kohti kirjastoa ja hymyilin vastaantulijoille, pyysin ujosti kirjastontädiltä kirjastokorttia Pirkanmaalle. Vaeltelin hyllyjen välissä, tutkin olisiko tästä minun lähikirjastokseni. Istuin saunassa, heitin löylyä oman mieleni mukaan, hikoilin. Ehkä hymyilin hiukan, niin ettei sitä huomaa, ajattelin että tässä hetkessä on hyvä.

Eilen yöllä arkea edeltävän yön pimeys. Huolimatta siitä, ettei tässä tilanteessa maanantai mitenkään eroa muista päivistä. Piinaavat ajatukset siitä miten olen ollut huono, en päästä ihmisiä lähelleni vaan käperryn itseeni, en täytä kenekään odotuksia, petän lupaukseni. Halu satuttaa itseään, rangaista alisuoriutumisesta. Kaikkein vaikeinta on itse sietää itseään.

Aamuseitsemältä jokin alkaa piipittää, tökkään miestä kylkeen, jotta tämä nousisi sulkemaan kännykkänsä herätyksen. Seuraavana ajatuksena huomaan sittenkin nukahtaneeni, että on jo kulunut monta tuntia ja on helpompi hengittää. En ymmärrä mitä mies puuhaa, kunnes muistan yöllä palaneen keittiön sulakkeen ja että jääkaappi kaipaa sähköä mahdollisimman pian. Mies on arjen sankari ja suuntaa lähikauppaan, minä vaan käperryn syvemmälle peiton sisään, jatkan unia melkein kolmeen asti iltapäivällä.

"minä olen pelkkä kivinen kirja
joka tyhjistä sanoista tunnetaan
valhe kantaa ja kipu tuudittaa
toimet sanoja todemmin puhuvat"

CMX - Kivinen kirja

2008-10-30T17:30:00.002+02:00

Talvi yllättää autoilijat joka syksy. Minut yllättää pimeys. Tänään heräsin kolmelta, luin sanomalehteä ja tuijotin sumuiseen maisemaan, viiden aikaan oli jo pimeää. Pitäisi ulkoilla piristyäkseen, mutta mitä mieltä siinä on ulkoilla koleassa ilmassa kelmeiden katuvalojen alla. Pimeässä pimeät tuumat puidaan, kaamos viettelee minua mukaansa.

Ei auta muuta kuin kuunnella Talvikuningasta vanhojen stereoiden viimeisillä voimilla (vasen kaiutin pätkii ja saan epäsäännöllisin väliajoin antaa luunappeja etupaneeliin) ja lukea A. W. Yrjänän Mechanemasta runoa Newtonin alkemia yhä uudestaan. Mukillinen haaleaa kahvia ja suklaata, tästäkö on elämä kokoon kyhätty?

Pian tulee talvi ikkunan molemmin puolin
muutama laulunpätkäkö meidät pelastaisi

Kolme vuotta sitten, lukion kulttuurihistorian kurssilla, jonka suoritus koostui kirjan tehtäviin vastailusta sekä neljästä vapaamuotoisesta pikkuesseestä, kirjoitin yhden esseen Newtonin alkemiasta. Siitä voi osaltaan syyttää elämänkatsomustiedon opettajan jakamia lehtileikkeitä. Tuli vain mieleen. Jotta pääsisitte osalliseksi tunnelmasta, mukana muutama lainaus Newtonin alkemiasta, teille joilla ei kyseistä opusta käsillä ole.

Ilta tulee neljän aikaan. Niin on määrätty.
Viiden aikaan aurinko katoaa,
korjaan tuolin, siirrään kellarihuoneen tavarat varastoon
tiskaan, imuroin.
Tänään piti olla vapaa päivä. Mitä siinä on vapaata.
Niin suuri osa minusta elää
ulkopuolellani, että en uskonut sellaisen olevan mahdollista.
Sanat enemmän turbulenssia kuin ajatuksia.
Ei ole kieltä, tekemistä, aikaa.

Kunnallisvaalit harmittavat, eivät kuitenkaan niin paljon kuin viime vuotiset eduskuntavaalit. Ehkä minä olen vain juuttunut jonnekin 70-luvulle arvoineni ja ihanteineni, kun en ymmärrä mikä kokoomuksessa viehättää. Veronkevennykset, rikkaiden rikastuminen, yksityistäminen, vapaa kilpailu, sosiaaliturvan alasajo, markkinatalouden ihannointi? Vai se, että kokoomusnuoret ovat kauniita ja menestyneitä ja bilettävät Sedun Onneloissa, sellaisiksihan me kaikki haluamme tulla? Perussuomalaisten nousu on toisaalta ihan jännittävä vire, Jutta Urpilainen lähes yhtä ärsyttävä julkisuuskasvo kuin Alexander Stubb. Mikähän niitä demareitakin vaivaa. Toisaalta en minä nyt usko että puoluepolitiikalla ihmeitä tehtäisiin oli vallassa kuka hyvänsä, järjestelmän puitteissa kun toimitaan. Talouden totaalista romahdusta ja kaaosta odotellen.

Kyllä kyllä, törkeää kärjistämistä. Tämä ei ole mikään vakavamielinen kannanotto.

Kuinka haikeaa on ajatella, että me olemme
ainoat näillä etäisyyksillä, jotka valo taittaa
vajaassa neljässätoista
miljardissa aurinkovuodessa.

Kitaraan pitäisi vaihtaa kielet, tai ainakin se yksi katkennut. Huomenna ensimmäinen ulkomaankeikka. Luvassa nimittäin Crustoberfest III - punkin roimetta Pohjois-Suomessa ja -Ruotsissa. Mukana kovat kotimaiset Brutopia, Valium Kiharat, Torture Pulse, Polttoitsemurha, Axe Bastard sekä Death by Snoo-Snoo ja ruotsalaiset ystävämme Kranium, Amöba ja Dödeskaden. Huomenna soitetaan Luulajassa ja lauantaina Oulussa Teekkaritalolla, tervetuloa katsomaan, jos joku uskaltaa. Tapahtuma on DIY-yksityistilaisuus ja kolehti 7e. Tapporeissuhan tuosta on tulossa, mutta näillä mennään.

Vuodenaika on harmaa taivas. Sen takana sfäärien koneisto.
Ilta tulee neljän aikaan ja käy taloksi. Viideltä on pimeää.
Luvut ja numerot,

seikat ja asiantilat, mielensisällöt maailman kuvat.
Mitattava, mitattu, mittaamaton. Tosiasiat
pitävät hereillä, niiden kaiut. Näillä mennään,
on pimeää.

Blogistanissa skenetystä

2008-10-29T21:56:00.003+02:00

Yleensä sitä tuntuu, että blogistanin kaupungissa itse olen vain näkymätön kulkija ja tarkkailija, joka satunnaisesti raapustelee muistikirjaansa. Joskus blogistanin kanssa-asujat kuitenkin yllättävät iloisesti, ja sitä huomaa tulleensa näkyväksi, ainakin hetkeksi.

Alcinoe virtuaalimojautti minua vastikään alunperin täältä kotoisin olevalla enkelipatsaalla.

Annikki puolestaan muisti minua jo syyskuussa ihanalla I heart your blog -lappusella, julkistetaan sekin nyt tässä samalla.

Kiitän mitä nöyrimmästi.

Enkelipatsaan säännöissä sanotaan: Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä." Tämä voi olla liian kova pala minulle, mutta koitan valita edes muutaman. Sydämiä taas saa jaella tunteita herättäville blogeille mielin määrin säännöistä välittämättä.

Enkelipatsaalla heitän seuraavia blogeja:

Privaattidosentti mielenkiintoisen ja havahduttavan sisällön ansiosta, ei kuitenkaan liian raskasta luettavaa, sopivan lyhyitä päivityksiä monenmoisista aiheista, välillä ihanan dadaa.

Ville Rannan kuvablogi - luovuuden, kuvituksen ja mielenkiintoisen sisällön johdosta; upeaa elonkuvausta. Tykästyin Villen piirtotyyliin joku kerta Nisperossa, aloin hiplaamaan kirjaa Isä on vähän väsynyt ja luin sen siltä istumalta. Plus, pyöräilin tässä syksyllä Villen kanssa ristiin, kun olin menossa viimeisiä päiviä kouluun, ja tuli kiva mieli.

I heart your blog -tykkäysmaininnan saavat blogit:

Neron kasvatus ja hoito - "tollasta meilläkin olis, jos meille tulis vauva, joohan?" Blogi ei ole ehtinyt päivittymään hetkeen, mutta jospa vaikka tämä kannustaisi skannailuun.

Hilloa Hilloa! sekä Ollin edellinen blogi Hilloa Kansalle!, koska on vaan niin symppis.

Annin sarjakuvablogi - kisan musta hevonen, sillä löysin Annin vasta aivan äskettäin, ja luinkin sitten koko blogin läpi samalta istumalta.

Tästä tuli näköjään aika sarjakuvablogipainotteinen palkintogaala. Uskon osasyynä olevan ihailevan kateuden. Olisi hienoa osata itsekin piirtää sarjakuvia, enkä nyt tarkoita mitään teknistä taitavuutta vaan sitä, että olisi oma tyyli ja juttuja, jotka muuntautuisivat kuviksi. Olen vaan luovuttanut kuvataiteilun suhteen jo aika varhain, kun ikinä paperille ei piirtynyt läheskään kuvitelmieni veroisia luomuksia. Siispä sitä enemmän ihailen ja nautin toisten sarjakuvien lukemisesta. Hieno taiteenlaji!

2008-10-21T11:49:00.004+03:00

Eräänä iltana lueskelin Hesarin sivuilta Rosa Meriläisen kolumneja. Erityisesti yksi niistä kosketti, tuntui sanovan asiat juuri oikein, Rosan työuupumuspohdinta Kerran uupunut, aina uupunut. Kaikki kirjoituksessa tuntuu niin tutulta.

Nykyään tiedän haurauteni, heikkouteni, voimieni rajallisuuden, enkä jaksa enää taistella niin kuin pitäisi. Uupuminen pilasi minut. Olen pysyvästi viallinen. Yrsa Steniuskin epäilee, ettei kerran masentunut toivu täydelleen koskaan.

Minulla on ikävä entistä minääni. Rohkeuteni ja reippauteni ehkä perustui ymmärtämättömyyteen ja itsepetokseen, mutta oli se nyt ihan hitosti hauskempaa.

Minäkin haluaisin taistella. Haluaisin jaksaa tehdä parempaa maailmaa, toimia järjestötyössä, tehdä jotakin konkreettista. Mutta tiedän haurauteni, heikkouteni, voimieni rajallisuuden liian hyvin. Kun katson peiliin, näen paljon vikoja, mutta sori vaan: näen niitä myös todellisuudessa. En vain aina enää jaksa muuttaa todellisuutta, joten kai se on sitten “itsestä kiinni”. Minulla on ikävä 14-vuotiasta idealistista minääni, joka protuleirin saattelemana löysi loputtomien mahdollisuuksien maailman, saati sitä 11-vuotiasta, joka löysi suomirokin ja josta oli tulossa isona rokkitähti. Nykyään minusta tuntuu kyyniseltä realistilta, vaaralliselta aikuiselta, joka ei enää usko mihinkään.

masennus on lähtötilanne
muu teeskenneltyä

Sinänsä arkielämä sujuu jo aivan hyvin. Unentarve on suuri, mutta en hajoa vaikka valvoisin. Pystyn tekemään asioita, mutten liikaa yhtenä päivänä, vaadin aikaa. Joudun varomaan, olemaan tietoisesti ottamatta liikaa vastuuta, sillä paineensietokyky on vähäisempi, stressaannun helpommin ja reagoin nykyään päänsäryn lisäksi myös vatsalla, se on uutta. Kuten Rosa asian ilmaisi, voimavarat on todettu rajallisiksi, mielestäni liian vähäisiksi resursseiksi. Haluaisin tehdä niin paljon enemmän. Haluaisin toimia hauskassa järjestötyössä, nähdä enemmän ihmisiä, tehdä hyvää. Mutta ei, minun täytyy keskittyä arkirutiineihin, koettaa pitää päiväni selkeinä ja työmäärä rajattuna. Mieleni on vaikea hyväksyä, etten pysty siihen mihin toiset, siihen mitä itseltäni toivoisin.

En minä toki pelkästään kuluta aikaani murehtimalla maailmaa. Iloisissa asioissa on vain paljon vähemmän pohdiskeltavaa. Tampereella ollessani esimerkiksi lähdimme Hervantaan saunomaan ja ajauduimme paikalliseen baariin keskustelemaan teknologisesta singulariteetista. Täytyy myöntää, että kyseisen kaltaisia baarireissuja saisi olla useamminkin. Nurkkapöytä, hyvää olutta ja oikeaa keskustelua, minä ja neljä wowinpelaaja nörttipoikaa (tämä erittäin hellään ja rakastavaan sävyyn lausuttu ilmaus). Minulla on vain kovin huono muisti sen suhteen, että 55-kiloinen tyttö ei voi juoda alkoholia samaan tahtiin miesseuran kanssa. Loppuillasta istuin keittiön lattialla syöden ruisleipää ja ratkoen sudokua. Yhtäkaikki, hauska saunareissu.

Kissakuvahaaste 86: Sutjakka

2008-10-20T21:04:00.003+03:00

Vansku varsin sutjakkana, eivätkä pennutkaan juuri emosta jälkeen jää. Kuva kämppiksen siivouspäivältä, sänky on nostettu nojaamaan seinään ja sehän osoittautui maailman parhaaksi kiipeilytelineeksi.

2008-10-20T20:23:00.003+03:00

Alan tottua Suomussalmeen, vaikka jokainen päivä on harmaa ja samanlainen. Toisina päivinä sataa, toisina ei, yhtä harmaata ja lohdutonta on joka tapauksessa. Herään yhdeksän jälkeen mummun huhuiluun, kattilassa on valmista puuroa, keittimessä kahvia. Päivät kuluvat mitenkuten. Ketään ystävää en ole nähnyt, omaa saamattomuuttani. Yhtään kirjaa en ole lukenut. Olen ratkonut ristikoita ja puhunut säästä, joka on aina samanlainen. Jokohan se huomenna antasi meille satteettoman päevän, pohdiskellaan.

"Onko se Riston tyttö? Niin on äetinsä näkköö." kommentoi joku mummo lähikauppamatkalla.

Olen hakenut vähän töitä, muutamaa jouluapulaisen paikkaa ja yhtä lastenhoitotyötä kevääksi. Kirjoittanut olevani juuri sellainen ihminen, jonka työnantajan haluavat. En sentään käyttänyt valesanoja, en yhtään kertaa ollut 'avoin' tai 'sosiaalinen'. Joulutöitä, jotta tuntisin itseni hyväksytymmäksi, jotta olisi jokin ulkopuolelta annettu paikka, tehtävä tässä maailmassa. Naurettava syy. Lastenhoitopaikasta olen oikeasti kiinnostunut, sen pohjalle voisi rakentaa kevättä.

Saapi nähä.

Suhteellinen vaalitapa ja muita suhteellisuuksia

2008-10-15T20:29:00.003+03:00

Ihmisen ei pitäisi liikkua nopeammin kuin kamelin vauhtia. Mieli ja sydän eivät pysy mukana. Lähdin maanantaina kohti pohjoista, pikainen katsaus Oulun kaupunkiin, ja kohti itärajaa ja kotiseutua. Joskus sitä kaipaisi yhtä kotia, yhtä paikkaa, ehjää sydäntä.

En tiedä mihin tässä pitäisi kevääksi asettua. Kuinka pitkään jaksan tätä risteilyä, rinkkaelämää? Tavarat ovat Oulussa: se on kodeista se ainoa, jossa olen omillani. Silti vaikuttaa siltä, että arkivelvollisuuksien hellittäessä olen koko ajan jossakin muualla. En arvannut vuosi sitten kesällä ensimmäistä kertaa rinkkaa pakatessani, että siitä tulisi elämäntapa. Parikymmentäkiloa omaisuutta selässä kasvattaa kuntoa, sillä eihän ilman kirjoja voi minnekään lähteä, ja kahdeksan kissakilon ylläpitäminen vaatii myös kissanruuan kuljettamista. Puhumattakaan vaatteista, joita talvella tarvitsee liikaa. Kuntosali kulkee mukana jumppakuminauhojen ja jooga-dvd:n muodossa.

Suomussalmelle vetää luonnon ja läheisten lisäksi autokoulu, se on käytävä nyt kun opetuslupaa vielä on jäljellä. Tampereen vetovoimasta tuskin tarvitsee puhua.

En tiedä mitä teen keväällä. Tampereen avoimessa olisi filosofianopintoja, töitä voisi hakea tai päästä johonkin työkkärin harjoitteluhommaan - mutta missä kaupungissa? Onko järkeä muuttaa nyt etelään, väärään kaupunkiin ensi syksyä ajatellen, jos haen opiskelupaikkaa Aurajoen suunnalta, lähden etsimään turkulaisia sukujuuriani. Työ/harjoittelupaikka Oulussa taas tietäisi loputonta ikäväkierretä, ja surkeanlyhyitä viikonlopputapaamisia. Mutta minä niin vihaan muuttamista, eikä Tampereella edes ole asuntoja. Onko näitä asioita pakko päättää? Tämä kiertolaisen elämä vaan tuntuu repivän kappaleiksi. Siinä on tietty viehättävyytensä, mutta vain jos se on vapaaehtoista, vain jos samaan aikaan on mahdollisuus jäädä.

Päätin tänään kunnallisvaaliehdokkaani, kuin ennakkoäänestyksen alkamisen kunniaksi. Ennakkoon joudun joka tapauksessa äänestämään, sillä vaalipäivänä lienen Seinäjoella. Minulle nämä ovat ensimmäiset vaalit äänioikeuteni aikana, eduskuntavaalien aikaan puuttui vielä pari kuukautta. Jotenkin koko homma tuntuu aika naurettavalta. Valitse siitä nyt sadoista ihmisistä, joita et tunne. Äänestä vain nuorta ja tuntematonta, läpi se ei mene kuitenkaan. Vaikuta asuinkaupunkisi aluepolitiikkaan, jossa tulet asumaan vielä pari seuraavaa kuukautta. Katso vaalivalvojaisista kuinka keskustalaiset lähes eläkeikäiset viidettätoista vuotta valtuustossa istuvat jurmut vievät vieläkin voiton.

Sielulinnunkolon ohjeet suhteelliseen vaalitapaan:

Valitse puolue. Suosittuja valintaperusteita ovat esimerkiksi poliittinen perintö eli kotoa opittu katsomus. Myös lempivärin perusteella voi valita, tosin oranssiä puoluetta ei maastamme löydy, joten jouduin hylkäämään tämän vaihtoehdon. Jos et löydä sopivaa, äänestä sitoutumatonta valitsijalistalta - silloin ääni ei ainakaan mene muille tomppeleille. HC-vaihtoehto on perehtyä puolueohjelmiin ja valita asiaperustein.

Täytä kaikki mahdolliset vaalikoneet. Älä katso vielä tuloksia. Hae vain valitsemasi puolueen ehdokkaat. Halutessasi voit rajata hakuun myös iän, sukupuolen ja muita tekijöitä, jos sinulla on viehtymys esimerkiksi 54-vuotiaisiin naisinsinööreihin.

Etsi internetsivu, josta löytyvät valitsemasi puolueen kaikkien ehdokkaiden kuvat äänestyskunnassasi. Katso kuka ehdokkaista on mukavan ja hyvän päättäjän näköinen. Kriteereinä voivat toki olla myös esimerkiksi silmälasipäisyys, suurinenäisyys tai punahiuksisuus.

Tarkista vaalikoneesta ehdokkaasi mielipiteiden vastaavuus omiisi. Tämän osan voi myös huoletta unohtaa, sillä ei ehdokas läpi mene kuitenkaan ja jos meneekin, pääsee vain valtuustoon juomaan kahvia ja nostamaan äänestyksisssä punaista tai vihreää lappusta.

Käy äänestämässä. Tämä on todellisen demokratian huipentuma, hei!

(Kyllä, valitsin ehdokkaani noiden ohjeiden mukaan. Punavihreä nuori nainen, jos se ketään yllättää. Sukupuoli tai ikä ei sinänsä ollut valintaperuste, ehdokas vain oli söpö.)

Kissakuvahaaste 85: Mustavalkoinen

2008-10-13T22:58:00.005+03:00

Mustavalkoisessa haasteessa kissalaumaamme edustaa Vanskun poika Mustanaamio, joka tunnetaan myös nimillä Mustis, Zorro, Nazgul, Mustapoika, Mustilainen... Mustis viettää vielä onnellisia pentupäiviä lapsuudenkodissa, vaikka ikää on nyt jo 13 viikkoa, kuvaushetkellä 8 vko. Kuvan herkän ja kaihoisan poseerauksen ei pidä antaa hämätä - Zorro on meidän perheen akrobaatti. Rohkein kiipeilijä, hurjin hyppijä ja pentueen fyysisesti aktiivisin, ehkä jopa agressiivisin pentu; kovin huomionkipeä energiapakkaus. Taustalta voi huomata myös pentueen todellisen herkkiksen, veli Harmajan kuonon.

Sosiaalipornoa?

2008-10-08T19:16:00.002+03:00

Mies kosi minua eilen. Vastasin: okei. Se oli kai harjoittelua.

Tänään on ollut hankalampaa. Mies kaatoi kahvimukin, jonka olin jättänyt pöydälle, ja tunsin siitä syyllisyyttä. Nieleskelin kyyneleitä, vaikka järki sanoi, ettei se ollut minun vikani eikä ainakaan niin vakavaa.

Lisäksi olin julma ja vaadin päästä hetkeksi koneelle saamaan jokapäiväisen internetannoksen, maksamaan vuokran ja lukemaan blogipäivitykset. Miehen ja koneen pyhää liittoa ei saisi näin järkyttää.

Ylioppilastonttu tuo toivottavasti, uskoakseni, minulle oman läppärin, sillä tällainen ei voi jatkua.

Eilen kävelin vaahteranlehtikasoissa, juttelin ystävän kanssa Vohvelikahvilassa ja ihastuin Metson laajuuteen. Ostin paljon kirjepaperia ja eksyin Punnitse ja Säästä:än.

En ole varma, mitä mieltä olen Tampereesta. Kaupunki on meluisa ja talot ovat rumia. Toisaalta ilta-auringon valaisema kaupunkinäkymä kahdeksannesta kerroksesta ikkunalaudalta katsoen on huimaava. Täällä on kultuuria, täällä on vaahteroita ja lehmuksia, täällä tapahtuu. Kulkuyhteydet ovat hyvät joka suuntaan ja paikallisliikenne maan edullisin. Aamulehti on ärsyttävän asenteellinen ja tällä hetkellä täynnä kunnallispolitiikkaa, mutta viikkoliitteet ovat mukavia. Hoito- ja kirjastoalalla palkat ovat keskimääräistä pienemmät, teknisellä alalla keskimääräistä suuremmat - mitä se kertoo kaupungin arvopohjasta? Oulun jälkeen melkein mikä tahansa on kuitenkin parempi.

2008-10-06T20:33:00.003+03:00

Koulun loppuminen tuntuu omituiselta, vapauttavalta, tyhjentävältä. Tässäkö se oli, tähänkö kolmen vuoden opiskelu tähtäsi? Muistan kuulleeni jonkun, varmaankin Suomen kilpailukyvystä ja tuottavuudesta huolestuneen päättäjän, sanoneen, ettei lukioon saisi mennä vain, jotta saisi lisää miettimisaikaa. Mutta minusta juuri siinä lukio on hyödyllinen. Lukiossa saa kehittyä rauhassa, haparoida, etsiä omaa tietään, oppia tuntemaan itseään ja hahmottamaan mitä elämältään haluaa, tekemättä vielä suuria päätöksiä, mutta saavuttaen yleissivistystä, joka auttaa ymmärtämään kokonaisuuksia. Erikoistuminen - pois se minusta!

Nyt olen Tampereella, eikä mukanani ole yhtään koulukirjaa tai asiatekstiä johon perehtyä, pelkkää kaunokirjallista proosaa ja runoutta. Tällaista tilannetta ei ole ollut varmaan puoleentoista vuoteen. On niin lomalla kuin voi olla. Arkivelvollisuudet jäävät Ouluun, ja vaikka elän miehen kanssa saman katon alla, voin elää vain itselleni. On tilaa lukea, ajatella, tehdä ruokaa, rakastaa. Kävellä kaduilla vaahteranlehtikasoissa ja nähdä ystäviä kahviloissa.

Keskustelunavaus

2008-09-25T23:55:00.003+03:00

Pidän kirjeromaanien keskustelevuudesta, mutta niiden lukeminen saa minut surulliseksi. Ehkä siksi, etten itse osaa kirjoittaa kenenkään kanssa sellasia kirjeitä, joissa sanottaisiin jotakin. Tuntuu, etten nykyään edes keskustele kenenkään kanssa.

Minulla oli kerran ystävä, jonka kanssa puhuimme asioista, jonka kanssa haaveilimme ja rakensimme tulevaisuudenkuvia. Mutta kaikki meni jotenkin rikki ja vinoon, monesta syystä.

Aloin kirjoittaa nettipäiväkirjaa kun olin neljätoista. En tiedä, onko se tehnyt keskustelukyvylleni hyvää, sillä minun on helpompi kirjoittaa tänne kuin kellekään ihmiselle suoraan, henkilökohtaisesti.

Miksi? Ehkä pelkään keskustelun tuomaa vastuuta, toisen ihmisen kohtaamisen tuomaa vastuuta. Samalla pelkään myös, etten tule kuunnelluksi. Olen omaksunut käsityksen, että puhun liikaa, että aina on jotakin muuta, joka on tärkeämpää kuin kuunteleminen. Jos aina joutuu raivaamaan tilaa tullakseen kuunnelluksi, jää monta olennaista asiaa sanomatta; ei henkilökohtaisista pohdinnoistaan voi kertoa, jos tilaa on tuskin päivän kuulumisille. Sillä se loukkaa todella, että ajatuksiani suodatetaan kuin mitä tahansa informaation tulvavettä.

Kuitenkin syytän eniten omaa pelokkuuttani. Tunnen poikkeuksellisen hienoja ja keskustelevia ihmisiä, joiden ei saisi antaa kadota noin vain. Kuinka vaikeaa vain onkaan ottaa esille kynä ja paperia, tai edes avata sähköpostista uusi viestipohja, alku.

2008-09-25T19:34:00.002+03:00

Väsyttää. Ensin yksi uniltaan vajaa yö iltaisen itkuisuuden, päänsäryn ja ahdistuneisuuden vuoksi, sitten toinen unilääkkeellä aiheutettu kymmenen tunnin yö valheellista lepoa. Olo on koko päivän ollut tokkurainen aivan kuin zopiclon jatkaisi vieläkin vaikutustaan. Väitän, että unilääkkeet ovat huomattavasti pahemmat mielensekoittajat kuin mielialalääkkeet. Zopiclonin nappailu saa loppua, se ei ole ennenkään tehnyt hyvää, vaikka auttoikin pahimpina aikoina aamuyön unettomuuteen; muutosta on haettava elämäntavoilla.

Ei sen pitänyt koskettaa. Kun tiistaina heräilin puoli kolmen aikoihin ja sain tiedon Kauhajoen tapahtumista, en tuntenut mitään. Hiukan epäuskoisuutta, tyrmistyneisyyttä. Aihe kuitenkin hautui mielessä päivän, aiheuttaen illalla epämiellyttävän sekasortoisen sykkyrän pelkoa ja surua. Jokelan aikaan viime marraskuussa taisin olla hukassa, kykenemätön tuntemaan enää enempää ahdistusta oman taakkani lisäksi. Sitäpaitsi ensimmäinen kerta tuntuu aina yksittäistapaukselta. Toinen kerta on toistoa, se on todiste että näin voi tapahtua, näin tulee tapahtumaan yhä uudestaan ja uudestaan. Niin sitten tiistai-iltana itkin. Se on niin väärin, että tällaista tapahtuu. Miksi ihmisillä on niin paha olla, että tällaista tapahtuu, miksi mielemme hajoavat ja haluavat tuhota kaiken? Aina uudestaan nämä tapahtuvat tuovat myös mieleen Suomussalmen ampumatapauksen, joka tuli väistämättä lähelle. Aina uudestaan joudun käsittelemään ne tunteet, joita silloin, reilu vuosi sitten kesällä heräsi. Sama epäusko ja suru, raivo median riepottelua kohtaan.

Ja aina jostain herää se pelko, joka on elänyt mielessäni aina. Pian tulee sota.

Kissat kiipeävät jatkuvasti kitarakoteloa pitkin kirjahyllyyni nukkumaan. Kirjojen takana on turvallista, ymmäränhän minä sen. Toisinaan he tiputtelevat hyllystä teoksia, kuin kehotuksena tarttua niille. Äsken hyllystä lensi Eino Kailan Syvähenkinen elämä, jonka perin isoäitini kirjahyllystä, tarkemmin ottaen isoisältäni, jolle kirja on omistettu jouluna 1945. Mukana on myös kirjoituskoneella kirjotettu saateruno, jonka allekirjoittajana on Matti, sekä kellastuneena lehtileikkeenä kolumni, jossa Eino Kaila kirjoittaa tieteellisten termien väärinkäytöstä arkikielessä ja erityisesti mediassa. (Uusi Suomi, 25.3.1944)

Kissojen suositusten sijaan luen Zinaida Lindénin Kirjeitä Japanista. Romaani on kahden venäläisen, Japanissa asuvan entisen sumopainijan ja Suomessa asuvan ruotsinkielisen kirjailijan, välinen kirjeromaani. Kiehtovaa monien kulttuurien välistä vuoropuhelua, kirja siitä kuinka olla kotona toisaalla. Luen kirjallisuutta usein teemoittain, vaikka valinta tapahtuukin alitajuisesti. Viime aikoina se on tarkoittanut kulttuurieroja, sopeutumista ja identiteetin etsimistä.

Viime aikoina lisäksi kirjoittanut ylioppilaaksi. Mistään arvosanoista ei tietenkään ole tietoa, mutta luotan itseeni sen verran, että kokeessa käynti merkitsee hyväksyttyä suoritusta. Kokelas nro. 92 on tehtävänsä tehnyt. Yllättääkö, jos kerron kirjoittaneeni äidinkielen essee-kokeen aiheesta kahdeksan, pyhistä paikoista. Ylitin ehkä liikaa tehtävänannon rajoja ja käytin häikäilemättä hyväksi kesällä puoliksi lukemaani Mircea Eliaden kirjaa Pyhä ja profaani, josta en edes pitänyt. Yhtäkaikki, kirjoittaminen oli hauskaa.

Kissakuvahaaste 82: Syys

2008-09-22T22:07:00.004+03:00

Valokuvatorstain kattimainen pikkuveli Kissakuvahaaste antoi tälle viikolle aiheen syys. Kuva otettu viime syksynä näihin aikoihin, vuoden päivät kanssani asunut Totti-poika tutkii syksyn tuoksuja. Omista karvatassuista ei syksyisiä kuvia vielä ole, Tiksu on valjaista ja ulkoilusta kauhuissaan enkä Vanskua ole tohtinut viedäkään nyt pentujen aikaan ja ennen rokotuksia.

Kokonaisuudessaan kissalan elo on ollut hyvin leppoisaa. Lueskelin erään yön kuluksi Incatin kissafoorumia, jonka lukuisista ongelmakeskusteluista tuli sellainen olo, että ollaan me selvitty hienosti. Aikuiset kissat ovat sopeutuvaisia ja kilttejä, Tiksun kanssa harjoittelemme jo pieniä temppujakin mielenvirkistykseksi. Pennut ovat pentuja, mutta ei mitään käytöshäiriöitä eikä tuhoamisvimmaa, esille unohtuneet pikkuesineetkin saavat olla rauhassa. Ovat tottuneet ihmisiin ja käsittelyyn; harmaa poika kehräsi eilen korvia puhdistettaessa ja erityisesti Valko on varsinainen sylikissa ja kodin pikku apuri. Ihmisten jalat nuollaan suihkusta tullessa ja villapaidalle on hyvä käpertyä nukkumaan. Terveiltä vaikuttavat, madotettu toki on eikä korvista löytynyt punkkipuruja. Syövät valtavasti ja käyvät kukkarolle, mutta minkäs teet. Tärkeintä on, että meiltä maailmalle lähtee sekä psyykkisesti että fyysisesti hyväkuntoisia kissalapsia.

Meillä syödään Acanan penturaksuja, ruotsalaista Mjau-tuoreruokaa sekä vitamiinirikastettua kotiruokaa. Vansku myös imettää yhä, pennut 10 viikkoa, ja tuoreruokaa lapset saavat kolme kertaa päivässä. Lauantaina upotin käteni taas puoleentoista kiloon jauhelihaa ja valmistin klassista Rafaellon kiusausta, tosin ilman maksaa. Aluksi sille vähän nyrpisteltiin, mutta hyvin se uppoaa nälkäisiin pennunvatsoihin maustettuna ripauksella mjau-ruokaa. Loput puoli kiloa jauhelihasta pakastin naposteltavaksi siltään ja tarjosin hiukan sunnuntailounaaksi. Jämä, meidän kaikkiruokainen, sanoi raa'an jauhelihan olevan huippuhyvää, kun taas Mustanaamio kääntyi kupiltaan. Myös viiliä on maisteltu ja se on herra Harmajan suosikkijuttu. Toiselle kissojen viilipurkille kävi köpelösti, kun nälkäinen emäntä söi sen mansikkasoseen kanssa iltapalaksi. Maisteltu on myös lohta ja pakastimessa odottaa seitä viikolle uudeksi ateriaksi. Kasvissyöjän unelmahommaa tämä kissalanpito.

Onhan näillä tietysti omat vinkeensä. Pennut osaavat käydä hiekkalaatikolla, mutta eivät ihan aina muista. Hiekkalaatikot kuudella käyttäjällä myös täyttyvät nopeaan tahtiin, joten elämä on aika eritepitoista. Ryijyyn kiipeäminen on ehdoton suosikki kielletyistä jutuista, verhot kiinnostavat yllättävän vähän, keittiön pöydältä tavataan toisinaan. Kaksi pentua kävi heti ensimmäisellä viikolla uimassa vessanpöntössä; vaikka tiesimme että kansi on pidettävä kiinni, toisinaan huolellisuus herpaantui. Onneksi ei käynyt pahemmin.

Olisi varmasti monta asiaa, joita kokenut kissankasvattaja tekisi toisin. Kuitenkin meillä pennut ovat saaneet elää lapsuuden rakastettuina perheenjäseninä, jos se jotakin merkitsee. Tavallaan odotan, että pennut ovat luovutusikäisiä ja pääsen keskittymään Vanskuun ja Tiksuun, palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen ja opettelemaan meidän kolmen tapaa olla. Varsinkin Vanskun kanssa, sillä hän on edelleen erittäin äiti. Minäkin kohottaudun tuolillani ja alan kuuntelemaan, pentujen leikit keskeytyvät kuin seinään ja Tiksu nousee pediltään partioimaan kun Vansku öisin murisee rappukäytävän äänille. Silti tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan noita pieniä karvakeriä ja sydäntä kirpaisee ajatella Vanskun ensimmäisten päivien itkuja. Elämme ainutkertaisia aikoja, ystävät hyvät.

Mielikuvia Milanosta osa III

2008-09-18T19:15:00.006+03:00

- kurkistus kuolemankulttuuriin. Kuvat voivat järkyttää herkimpiä katselijoita.

Ensimmäiset kuvat eivät varsinaisesti liity Milanoon, vaan ovat katsaus egyptiläiseen kuolemaan eräässä lukuisista Castello Sforzescon museoista.

Kappale Kuolleiden kirjaa.

Muumion arkun sisäpuolen koristeluja. Pyhiä tekstejä ja kuvia, vai paikallista sarjakuvataidetta?

Mitä ihmisestä jää balsamoinnin ja vuosisatojen jälkeen. Riisuttu kääreistään tutkimuksien vuoksi.

Nykytaiteen näkemys kuolevaisuudesta.

San Bernardino alle Ossa. Kirkon yhteydessä oleva luukammio (charnel house), tuhansin luin ja kalloin koristeltu kappeli. Näky sai aika hiljaiseksi.

Alttarikuva. Kammiota hoiti vanha ja ystävällinen mies, joka kertoi kirkon olevan katolilaisille hyvin tärkeä, ihmiset käyvät siellä rukoilemassa ja jopa suutelemassa tiettyä kalloa.

Yritys havainnollistaa mittasuhteita, yläreunassa pala kattofreskoa, jossa taivaasta laskeutuvia enkeleitä. Koska kuolema on vain portti ikuiseen elämään, on paikka lohdullinen erityisesti sairaille, jotka odottavat jo pääsevänsä kattofreskon kuvaamaan taivasten valtakuntaan, mies kertoi. Luut ovatkin peräisin Milanon sairaaloissa kuolleilta, 1100-luvulta eteenpäin.

Milanon kaupungin hautausmaan, Cimitero Monumentalen julkisivua. Itse hautausmaalla oli kuvaaminen kielletty ja kunnioitin tätä vaikka sormea kutkuttelikin. Monumentaalinen todellakin: sukuhautojen muistomerkkeinä mitä erilaisimpia valtavia marmoriveistoksia ja pienoiskappeleita. Kaikki kovin erilaista luterilaiseen vaatimattomuuteen tottuneelle.

Hautausmaan porttien mittasuhteita. Aukea ja kivinen, joten varjot harvassa; päivän kuumimpaan aikaan ajoitettuna raskas fyysisesti, henkisesti muutoinkin. Samanlainen tunne kuin Vatikaanin Pietarinkirkossa: miksi? Jumalan vuoksi vai ihmisen vuoksi, kenen vallantunnetta kohottamaan? Uskon vuoksi, tavan vuoksi - miksi?

Kuolemankulttuuri ei jätä mieltä rauhaan lomallakaan.

Kokelas nro. 92 / 93

2008-09-16T15:23:00.003+03:00

Viimeistään ylioppilaskirjoituksissa ihmistä käsitellään pelkkänä numerona. 1601/92 on yksi sadoista, ehkä tuhansista. Kielikokeen optinen vastauslomake luetaan koneella, osaaminen osoitetaan värittämällä pieniä soikioita mustiksi.

Mikäs siinä, onhan meillä henkilötunnuskin.
Verkkopankin tunnusluku.
Kirjastokortin numero.
Puhelinnumero.

Nicaraguassa rekisteröidään ihmisiä urakalla nyt, jotta he olisivat virallisesti olemassa, kertoi Kalevan viikkoliite. Pääsisivät kouluun ja saisivat terveydenhuoltoa. On tärkeää saada oma numero.

Kokelas numero 92 suoriutui englannin kuullunymmärtämisestä kohtuullisesti. Ongelma ei varsinaisesti ollut kuullunymmärtämisessä itsessään vaan tehtävien rakenteessa, vastausvaihtoehtojen moniselitteisyydessä ja ristiriitaisuudessa. Kokelas numero 93 sen sijaan osoitti taitojaan ranskan kuullunymmärtämisessä kiitettävästi. Kokelas kiittää onneaan, että kuuntelu oli tänä syksynä inhimillinen, vaikka suoritusvarmuutta toi myös pitkän ranskan kuunteluilla harjoitteleminen.

Torstaina oli keikka @45'special, ja vaikka lähdin ajoissa, jäivät yöunet liian lyhyiksi. Kun perjantaiaamuna sain äidinkielen tekstitaidon tehtävämonisteen eteeni, huokaisin ja kaadoin termarista kahvia mukiin. "Tänä syksynä siis testataan, kuinka moni lukiolainen on Tuntemattomansa lukenut" oli ensimmäinen ajatus. Minä en ole, myönnän sen, koulu luetutti klassikona Seitsemän veljestä, ja oma aika on huvennut toisaalle. Olen kuitenkin kirjoittanut koevastauksen, jossa väitin Tuntematonta sotilasta suomalaisen identiteetin kannalta merkittävimmäksi kirjaksi, vaikka olen autuaasti välttänyt niin kirjan, elokuvan kuin teatteriversionkin. Jälkeenpäin ajatellen teema ei ollut järin yllättävä, olin tosin unohtanut Smedsin versioinnin aiheuttaman kohun jo tyystin, kun ei tuota täältä pohjoisesta asti päässyt katsomaankaan. Ajatus kulki jähmeästi eivätkä tehtävät innostaneet, mutta siinä tilanteessa sellaisilla seikoilla ei ole väliä. Sitä kirjoittaa, vaikka kuinka katkonaisesti tahansa, kirjoittaa saadakseen tämän älyttömyyden viimeinen loppumaan.

Kokelas nro. 92 jatkaa seikkailujaan taas perjantaina englannin kirjallisen kokeen merkeissä. Siihen asti ajattelin olla mahdollisimman paljon minä ilman numeroita.

Olen lukenut Iivar Kemppisen Suomalaista mytologiaa, mielenkiintoista sukeltamista suomen kansan uskomuksiin. Hurmaannun vanhoista sanoista, sanojen merkityksistä, vainajista, manalauskomuksista. Kuinka vähän enää tiedetään tai muistetaan siitä kansanperinteestä, joka ennen kulki suullisena tietona vuosisatoja. Ainoa uskomus, joka minua on koskettanut elävästi, on Ahti kalaonnen tuojana. Meillä on mökillä Kainuussa vanha kelottunut puunrunko, totemipaalu, jonka nimi on kalajumala. Kalajumalasta roikkuu vanhoja, haurastuineita verkkoja, joitamia hauenleukoja ja kaikenlaista sellaista asiaankuuluvaa. Kalajumalassa on myös kolo, johon käydään uhraamassa pikkukolikoita, lausuen samalla loitsu Anna Ahti ahvenia, pekka pieniä kaloja. Ehkä se aikuisille oli leikkiä, mutta minulle kalajumala oli lapsena ihan yhtä tosi kuin muutkin jumalat, ja kävin usein pyytämässä mummulta saanko käydä kalajumalalla. Se oli juhlallinen toimenpide, lapsikin saattoi tehdä osansa verkkojen täyttämiseksi, jotta saisi iltapalaksi rapeita muikunhäntiä.

Kirsi Kunnas: Meidän kissat

2008-09-11T14:28:00.006+03:00

Meidän kaksi kissaa
syö ja juo ja pissaa
niin kuin kaikki muut
pikku simasuut.

Mutta muuten ne on hienommat!

Niiden äänetkin on vienommat
kun ne naukuu
nirun narun
lirun larun
pirun parun
kinastellen keskenään
kumpi ensin hellimään
pääsee emäntäänsä,

kumpi ensin kellimään
pääsee syliin lämpimään,
kainaloon saa päänsä.

Valkopoika ja Tiksu-setä

Vansku-äiti ja Valkopoika

Jämä, kuvataiteilija-kämppiksen kissa

Tassua päälle, veli!

Koko neljän pojan pentue

Pentujen hämmästynyttä ilmettä selittää kameran tähtäimestä kuuluva jännittävä ääni.

2008-09-05T19:41:00.003+03:00

Viikonpäivillä ei enää ole nimiä.

Kaikki liukuu: päivät, vuodet, tunteet.
Join eilen ehkä liikaa, kohtuudelle ei ole sijaa. Onhan opintotukipäivä ja Tommi Liimatta laulaa yhden lempisäkeistäni: Ei tässä ole mitään moniselitteistä olen vain jotenkin palaamassa kotiin.

Tänään makasin peiton alla ja luin Xialo Guon Pieni punainen sanakirja rakastavaisille. Kirja valotti hyvin kulttuurieroja, joita länsimaisen ja kiinalaisen maailman välillä on, vaikka maailmantalous olisikin globaali. Havainnollisti, miten kiinankielisissä sanoissa on enemmän merkityksiä. Kertoi, miten länsimainen yltiöindividualismi näyttäytyy ihmiselle, joka on kasvanut olemaan osa perhettä, yhteisöä, kommunistista Kiinaa. Ja kuinka rakkaus ja suru kietoutuvat toisiinsa sumuisessa Lontoossa samoin kuin kaikkialla muuallakin. Kuinka kipeää on rakkaus.

Minä ikävöin ihoa, raukeaa turvallisuuden tunnetta, jonka vain mieheni vartalo voi välittää. Kääriydyn peittoon, unien sumuun.

2008-09-03T15:31:00.003+03:00

huono kämppis.
huono ystävä.
huono tyttöystävä.
huono emäntä.
huono opiskelija.

toistetaan n kertaa uupumukseen saakka.

Kaupungissa on Muusajuhlat. Ville Ranta signeerasi maanantaina teoksiaan kirjastolla, mutta en päässyt kotoa liikeelle. Sen sijaan pyöräilin Villen kanssa ristiin eräänä aamuna matkalla kouluun. Tänään tai huomenna voisi mennä kuuntelemaan Tommi Liimattaa. Ehkä huomenna, ehkä.

2008-08-31T21:45:00.004+03:00

Oikeastaan kaikki, mitä viimeksi kirjoitin, ei ole ihan totta. Se on pikemminkin niin kuin toivoisin olevan, niin kuin itselleni haluan valehdella. Vaikka tiedän, ettei pitäisi luottaa, luotan kuitenkin. Uskon ihmisistä hyvää, hellyn kauniiden sanojen ja anteeksipyyntöjen edessä. Aina rakastun ihmisiin / jotka sekoittavat sen vähän / mikä minussa on tahtoa / kuolla surkeasti kuin Jumala / siihen jokaisella on oikeus.

Lisäksi elämääni on liittynyt kaksi uutta persoonaa, niin kiinteää ja huolenpidostani riippuvaista osaa, etten voi enää ajatella mustaa talvivettä todellisena vaihtoehtona.

Toinen on hellyydenkipeä herrasmies Tiksu, toinen tällä hetkellä äidillisen huolehtivainen saalistaja Vansku. Keskiviikkoiltana hoiteisiini tuli kaksi kissaa, joiden uskon ja toivon pysyvän elämänkumppaneinani maanpäällisen saalistuskautensa loppuun saakka. Vanskulla on neljä seitsemänviikkoista poikapentua, jotka myös asuvat meillä luovutusikäänsä saakka, joten elämä on viime päivinä ollut melkoisen kissamaista. Taloutemme lihankulutus nousi hetkessä, kasvavat kissanpojat syövät uskomattomia määriä, ja vastaavasti 10 kilon kissanhiekkasäkki on jo lähes tyhjä. Madottanut olen koko porukan, pennut tahnalla ja aikuiset tableteilla, josta Tiksu oli hyvin närkästynyt. Herrasmies on onneksi leikattu, mutta edessä on aikuisten rokottaminen ja Vanskun sterilointi, kunhan tästä pentuhässäkästä päästään. Kissalapset ovat hurjan rohkeita ja eloisia, syövät jo suurelta osin kiinteää ruokaa ja tutkivat kaikki mahdolliset paikat asunnostamme. Tuhoilta on toistaiseksi vältytty, mutta eiköhän niitäkin vielä tulla tekemään, kissanpennun riiviömäisyys on suoraan verrannollinen ikään ja sen myötä karttuneeseen rohkeuteen.

Mielekästä? Tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu. Välillä väsyn ja mietin, miksi pitäisi edistyä, aina pyrkiä johonkin, kehittää itseään. Eikö riitä että olen tässä vain, tässä on hyvä. Pitäisi ensi viikolla käydä lääkärissä, miettiä mielialaa ja lääkityksen tarvetta. Täytyy sanoa, että en tiedä. Muutama musertava, lohduton päivä sai minut pelkäämään masennuksen uusiutumista, mutta jossain vaiheessa haluan opetella elämään itseni kanssa ilman lääkitystä. Ehkei kuitenkaan ihan vielä.

2008-08-28T23:08:00.002+03:00

Syksy on vaikeaa aikaa minulle ja ihmissuhteille. Tai minulle ja tunteille tai minulle ja ihmisille tai

Syksyllä olen herkkä ja melankolinen, ehkä siksi. Syksyllä saapuu kaipaus ja kylmyys ihon alle. Käperryn itseeni ja siihen yksinäisyyteen, jolla ei ole mitään tekemistä ystävien määrän tai sosiaalisen elämän kanssa. Joskus ajattelin, että toisten yksinäisyys on oikeutetumpaa kuin toisten, ettei minulla ole lupaa tuntea sitä tunnetta, joka on varattu hylätyille ja hyljeksityille. Ei se vain mene niin. Yksinäisyys kasvaa sisältäpäin ja on aivan yhtä todellista. Sillä on ehkä jotain tekemistä kirjailijan yksinäisyyden kanssa, josta Marguerite Duras kirjoittaa.

Luotanhan minä ihmisiin, aivan yhtä paljon kuin itseeni. En ota harkitsemattomia sanoja liian kirjaimellisesti. Osaan olla uskomatta lupauksiin ja turhiin toiveisiin. Tiedän, että tarkoittavat hyvää, tietenkin; olen heikko, mikseivät toisetkin olisi.

Kuka tällaisessa maailmassa enää uskoo ikuisuuteen?

Nainen, kissoja, kirjoja. Akateeminen ura ja talo, jossa ei kukaan käy.

"Paikat, joita nimitämme kodiksi
kasvot, joihin heijastamme rakkauden,
kirjoitus, se ihollamme luikertaa,
uni, jossa viljaa hohtaa loputtomat vainiot."

Mielialana syksy

2008-08-23T22:13:00.002+03:00

Elämä soljuu eteenpäin niin kuin sen on tapana. Jatkan koulukäyntiä vaikka polttelisi jo päästä pois lukion seinien sisältä. Kursseja on vähän, ja ennen kuin huomaankaan ovat kammotut kirjoitukset ohi, koulu ohi, ja entä sitten? Vuosi tyhjän päällä, täynnä mahdollisuuksia, epämääräistä odottamista, elämistä. Koulussa on tavallaan suloista, espanjanryhmässä on pelkkiä ykkösiä, joille lukion todellisuus on vielä uutta, ylioppilaskirjoitukset kaukana häämöttävä tavoitepaalu, tulevaisuus kirkas, hämärä ja kirkas, epätodellinen. Koulu on tyhjentynyt ihmisistä, joiden kanssa kilpailla, joille olisi sosiaalisessa vastuussa, joille olisi jotakin. On vain omat suoritukseni, oma elämäni, jossa saan olla juuri niin kuin haluan. Uusi ryhmänohjaaja ja yhteiskuntaopin opettaja on harvinaisen kannustava, olen oppinut pitämään hänen persoonallisen rehellisestä tyylistään olla ja tehdä töitä. Ilman häntä yhteiskuntaopin kurssien suorittamisesta tulisi tuskin koskaan mitään.

Milanon ohessa loppukesään kuului Qstockin talkootyöt bäkkärillä palvelemassa artisteja. Vähänpä heitä edes näki, lähinnä katseltiin että kaikki toimii, asuntovaunut on siivottu ja raiderit ojennuksessa. Yllättävän raskaita päiviä, vaikka suurin osa ajasta kului toimettomana kahvia juoden. Ymmärrän hiukan paremmin, mitä päivystysvalmius esimerkiksi lääkärille tarkoittaa. Et ole töissä etkä lomalla, vaan epämääräisessä välitilassa, jossa on tunteja pidettävä yllä jatkuvaa valmiustilaa. Onhan se hohdokkaan kuuloista olla bäkkärityttö alueella, jonne on erittäin rajoitettu sisäänpääsy, mutta muusikot ovat töissä kuten mekin, arkista hommaa. Työporukka oli onneksi aivan loistava ja työt sujuivat; hauska mutta rankka viikonloppu. Artisteista eniten iloa työhön toi Mokoma, vaikka jouduinkin kieltäytymään matkasta Kuopion RockCockiin. Teho Majamäki osoittautui niin ikään mukavaksi, SMG:hen linkin toi Lehtisen Antti. Oli mielenkiintoista nähdä festareista se toinenkin puoli - myönnän että yleisön rooli on minulle rakkaampi, mutta talkoot on hyvä tapa viettää festarit, joille ei muuten lähtisi. Nyt arvostan myös diy-meininkiä entistä enemmän: keikkoja, joissa kuilu roolien välillä ei ole niin suuri, vaan voi kuulua samaan aikaan sekä bändiin, järjestäjään että yleisöön.

Tulee syksy ja syysmieliala. Tarve lukea runoutta, käpertyä omaan itseensä, vetäytyä. Torstaina oli taiteiden yö ja laitoin jalkaan syyssaappaat. Kävin Juhlateltassa kuuntelemassa Oulu klassikot -konserttia, josta karkasin Galleria Harmajaan Eeva-Liisan runojen pariin. Tilaisuus oli vallan hurmaava, varsinkin tällaiselle akateemisen vanhemman kasvatuksen saaneelle maalaiselle, joka harvoin uskaltautuu taidegallerioihin. Heidi Rundgren lausui ja Jarkko Lauri kommentoi runoja tutkijan näkökulmasta, gradun Jumalainen matka maiseman kasvoihin (Eeva-Liisa Mannerin eettisen kuvan tutkimusta seurana Emmanuel Levinas) kirjoittaneena. Lauri olikin aivan uskomattoman innostava ja aiheestaan selvästi innostunut puhuja. Levinasista olisin voinut kuulla enemmänkin, mutta ehkä oli vain hyvä että kommentit jäivät riittävän yleistajuisiksi - ei tullut mieleen kysyä silloin, sillä esitys veti niin hiljaiseksi. Galleriasta riensimme vielä kirjastolle katsomaan ranskalaista sarjakuvaan pohjautuvaa animaatiota Corto Maltese, jonka tarina oli melko rikkoinainen mutta sisälsi hienoja tunnelmapaloja ja, ah, ranskaa. Kävelimme miehen kanssa kotiin ennen yhtä, selvinpäin, keskustellen taiteesta ja runoudesta. Kun huomasimme seikan, nauroimme keski-ikäisyyttämme, mutta kieltämättä naurin juuri siitä.

Viikolla ovella kävi Jehovan todistajia. Uskontokiinnostukseni vuoksi avasin toki oven, joka aiheutti pienen välikohtauksen kissan karatessa rappukäytävään. En tiedä miksi Jehovan todistajista puhutaan niin paljon pahaa, eihän sitä kenellekään ole pakko oveaan avata. He, kaksi naista, olivat hyvin ystävällisiä ja siteerasivat muutaman jakeen omasta raamatustaan ja kertoivat ilmastonmuutoksesta. Otin lehtiä luettavaksi, mutta täytyy myöntää, etten silti päässyt juuri lähemmäs heidän ymmärtämistään. Tavallaan ymmärän täysin ihmisen kaipuun Jumalaan ja toiveen ikuisesta elämästä; tämä maailmassa oleminen ilman mitään kiinnekohtaa on absurdia ja pelottavaa, eksintentiaalista tuskaa on raskas kantaa. Siitä huolimatta henkilökohtainen pari vuotta jatkunut etsikkoaikani tuntuu vihdoin päättyneen. Miksi minä kaipaisin ikuista elämää kun yhdessäkin on niin paljon kannettavaa? Miksi kapaloisin itseni kauniisiin sanoihin, vieraannuttaisin itseni elämän riipaisevuudesta? Miksi maailman ihmeellinen kauneus tarvitsee luoja, eikö se ole sitä ihmeellisempää ilman tietoista ohjausta ja tarkoitusta sen taustalla? Miksi etsiä moraalin perustaa annetuista säännöistä, käskyistä ja normeista, kun sen löytää katsomalla ihmisiä kasvoihin, katsomalla itseensä? Miksi maailman ja elämän absurdiutta on niin vaikea hyväksyä?

Miksi yrittää kahlita Jumala? Ehje ašer ehje, minä olen. Jumala ei suostu määrittelemään itseään. Jumala on hyvä ja paha, mieletön, absurdi, oleminen, kaikkeus. Käsite kaikkien käsitteiden ulkopuolella, määrittelyjen saavuttamattomissa. Miten sellaiseen voi uskoa tai olla uskomatta? Miten sellaisesta voi puhua, saati kirjoittaa, tehdä kuvaa?

Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen – ainoa kokonainen saksankielinen lause minun sanavarastossani. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, ja juuri tämän vuoksi kaavailen lähteväni opiskelemaan uskontotieteitä. Tämän, sekä alati mieltäni vainoavan ilmiön nimeltä kuolema takia. Vartiotorni ja Herätkää! kokivat kuitenkin kovan kohtalon kissan kaataessa kahtena yönä vesikannun lehtien päälle. Kissan mielipide asiasta on ainakin tullut selväksi. Absurdista ja jumalasta suosittelen lukemaan Privaattidosentin ajatuksia, jotka ovat huomattavasti selkeämpiä ja argumentoivempia kuin oma ilmaisuni. En ole tämän elämän aikana vielä ehtinyt lukea tarpeeksi, jotta ajatukseni voisivat olla enemmän kuin henkilökohtaista hapuilua.

ps. Yksi ja kiehtovin osa Milanon-muistoja on vielä kypsymässä, mutta unohdin kameran kuvineen vanhempieni luo.

Mielikuvia Milanosta osa II

2008-08-07T17:38:00.003+03:00

- ruokakunta, kasvikunta ja eläinkunta

Ei liene yllätys, että ruokakulttuuri oli Milanon matkalla tärkeässä roolissa. Ihmisen täytyy syödä elääkseen, joten miksi ei samalla nauttisi tuosta jokapäiväisestä välttämättömyydestä.

Opiskelijamatkailijoina söimme puolet ajasta omia eväitä, jotka käsittivät lähinnä leipää, juustoa, pikkutomaatteja ja viiniä. Se on taloudellisinta, sillä ruoka on italiassa halpaa. Tai ainakin peruselintarvikkeet, viini ja pastakastikkeet, ovat. Ja olisi ollut taloudellista, jos emme olisi jokaisella kauppareissulla sortuneet ostamaan liikaa juustoja ja kaikenlaista hyvää. Mutta kuka voisi vastustaa parin euron punkkupulloja ja suomalaisesta näkökulmasta erikoisuuksia pursuavia juustotiskejä - omassa lähikaupassa? Ruokakulttuurin puolesta voisin muuttaa Italiaan milloin vain, ainoat puutteet ovat ruisleipä sekä juotava hanavesi.

Hotellin hintaan kuului italialainen aamiainen, joka sisälsi jogurtin, suklaisen tai tavallisen croissantin, kuivatun paahtoleivän näköisiä keksejä, marmelaadia ja nutellaa sekä juoman. Suoraan pavuista jauhettu aamucappucino oli herkkua. Toiset moittivat italialaista aamupalaa riittämättömäksi, mutta loma-aamuun se oli juuri sopiva. Ehkä kuitenkin hyvä, etten joka aamu syö nutellalla päällystettyjä keksejä, puurolla on paikkansa kiireisissä kouluaamuissa.

Ulkona, siis ravintoloissa, syöminen on Milanossa taito niin kuin muuallakin. Hintojen ja laadun puolesta kannattaa välttää keskustaa ja ketjulta vaikuttavia ruokaloita. Tämän pitäisi tietysti olla itsestään selvää, mutta nälkäisenä turistina sitä toisinaan tekee typeryyksiä. Ei myöskään kannata luottaa matkaoppaisiin vaan käyttää silmiään. Mainostettu täytettyjä leipiä myyvä Giusto oli pettymys niin hintojen kuin palvelunsakin puolesta. Hyvää ruokaa halutessasi etsi kaupungin laidalta kodikas trattoria, joissa on palvelu ja annoskoko kohdallaan. Parhaat ruokapaikat löytyivät Naviglista, viihtyisältä kanava-alueelta, jossa majailevat myös kaipaamani kunnolliset jäätelökioskit. Pistaasijäätelö oli niin aitoa, että oli aiheuttaa allergiakohtauksen, matkan suosikkeja ehkä jogurtti, tiramisu ja amarena. Mies tilasi joka kerta kookosta, hyvää sekin.

Muttei Milanoa ilman aperitivoa, joka turisteille oli käännetty 'happy hour'. Tilaa juoma ja kerää seisovasta pöydästä lautasellesi, mitä haluat. Hinta kokemuksemme mukaan 6-7 euroa. Unelmadrinkkien lisäksi tarjolla salaatteja, erilaisia pieniä leipiä, juustoja, lihoja, sipsejä, kastikkeita, hedelmiä... Tosin kannattaa varoa mitä suuhunsa pistää, kasvissyöjänä on ällöttävä tunne kun luulee rapua juustoksi, eikä sylkeäkään kehtaa. Tarkoituksellinen lihansyönti ei aiheuta vastaavaa, mutta vahinkona se on inhottavaa. Suomessa tällainen aperitivo tuskin toimisi; jos on nähnyt kuinka ihmiset kilpailevat RAX:ssa pitsansyönnissä, voi vaan kuvitella mitä se olisi tällaisissa paikoissa. Lisäksi lämpimässä ei ruokahalu ole niin valtava, paikalliset kantoivat aperitivopöydästä itselleen lähinnä vesimeloniviipaleita. Me nautimme: ihanaa pastasalaattia, tuorejuustoperunoita, juustoja - ja kai ne ravunpalatkin olivat hyviä.

Milanossa on aika keskustassa kaksi suurta puistoa, joihin pääsee hengähtämään kaupungin melusta. Kuvassa kilpikonna.

Nämä kaverukset löytyivät akvariumista, jonka akvaariot kuvasivat eri vesistötyyppejä kasveineen ja kaloineen. Englanninkieliset opasteet ja ilmainen sisäänpääsy, sekä ihanan viileä sisäilma. Osaako joku kertoa mikä vasemmassa alanurkassa tutkailevan äyriäisen oikea lajinimi on? Minulle ne ovat Zoidbergeja kaikki.

Mielikuvia Milanosta osa I

2008-08-04T10:37:00.006+03:00

- kulttuurin kummastelua, ihmeiden ihastelua

Lento Pirkkalasta Bergamoon maanantai-iltapäivänä. Kuumuus tulvahtaa iholle heti koneesta astuessa, mutta 34 astetta ei olekaan niin uuvuttavaa kuin odotin. Kokovartalolämmin, ilma on niin lähellä omaa ruumiinlämpöä, että paikoillaan ollessa se tuntuu miellyttävällä. Erityisen nopeasti ei kuitenkaan tee mieli liikkua ja poikkeuksetta iltaisin on niin uupunut kaikesta, että makaa x-asennossa hotellin parisängyssä ja tuijottaa uskomattomia italialaisia viihdeohjelmia.

Hotelli oli netistä maaliskuussa, lentoja varatessa, tehty löytö. Edullinen, mutta täysin riittävästi varusteltu: parisänky, oma kylpyhuone ja italialainen aamiainen, vanhassa kerrostalossa kävelymatkan päässä keskustasta. Hotellin johtaja oli mainio, stereotypinen italialainen. Lyhyt ja pyöreähkö isolla äänellä puhuva, laulava ja naurava mies, ainoana kielenään elehtivä italia. Viestintä toimi, mutta vain yhteen suuntaan, hän ei ymmärtänyt haparoivaa englantiamme. Kuitenkin myös palvelualtista englannintaitoista henkilökuntaa löytyi.

Il Duomo, Milanon keskipiste, kristikunnan kolmanneksi suurin katedraali.

Yksi Duomon lasimaalauksista ruusuikkunoineen. Huimaavan korkeita marmoripylväitä, taidetta, sarkofageja - mitä kaikkea voi katoliselta katedraalilta odottaa ja vielä vähän enemmän.

Katunäkymää Duomon katolta, jonne kiipeämisestä täytyy toki maksaa. Turistien rahastusta, mutta sen arvoista. Pääsee tarkastelemaan kirkon yksityiskohtia sekä katselemaan loppumatonta suurkaupunkimaisemaa, jossa talot piirtyvät horisontiin asti. Valtavien tornien ja kattorakennelmien varjossa tuntee myös oman mitättömyytensä. Kuvan riemukaaresta alkaa kupolilla katettu kauppakäytävä Galleria Vittorio Emmanuele II, josta löytyvät kaikki muotiliikkeet: Prada, Luis Vuitton ja Mc Donalds.

Yksityiskohta Duomon katolta: nainen ja käärmeolento, sadevesikanava.

Castello Sforzesco - linna, jonka sisällä on tänäpäivänä mitä moninaisempia museoita, joihin naurettavan halpa sisäänpääsy. Kaupungin kissat viihtyivät linnanpihalla viettämässä siestaa.

Vanhahko muistikirja (n. 400 eaa.) Arkeologisen museon egyptiläinen osasto.

Michelangelon keskeneräiseksi jäänyt Pietà. Kävimme myös Ambrosiuksen kirjaston museossa ihmettelemässä Rafaelin Ateenan koulu -freskon aidonkokoista pahviluonnosta ja mietiskelin, mitähän taiteilijat itse ajattelisivat tällaisesta luonnosten esittelystä.

Hiukan uudempaa taidetta Castello Sforzescon uumenista. Virkistävää vaihtelua, sillä näimme satoja kertoja erilaisia versioita aiheesta Madonna con bambino. Milanossa olisi ollut myös Francis Baconin näyttely, josta olisi varmasti löytynyt piristävän erilaisia maalauksia, muttemme ehtineet sinne asti. Ajattelin, että vaikka Bacon eräässä runossa saa maininnan 'vuosisadan pelottavin maalari', siitä ei ole välttämätöntä kiinnostua. Ehkä se oli virhepäätelmä.

Milanolle epäluonteenomaisia rakennuksia, hurmaava värikkäiden talojen joukko yllätti kauppamatkan varrella. Noissa voisi kuvitella asuvansa, vaikka useat muutkin talot hurmasivat parvekkeillaan ja kattopuutarhoillaan.

Paholaisen suurin työ - ettei häntä oo

2008-07-20T19:16:00.002+03:00

On kasvoja, joissa voi toisinaan nähdä oman surunsa, pelkonsa heijastuman. Tämä Tampereelta, Pakkahuoneelta, jonne YUP ja CMX loihtivat viime viikon lauantaina melkoiset pidot.

Kotiseudulla kaikki on kuin aina. Vaikeita öitä, painimista sen tosiseikan kanssa, että tämä toisinaan merkityksettömänä näyttäytyvä elämä on ainoa, mitä meillä on.

" elämä on elettävä siellä missä syntyy:
maailmassa ainoassa joka on tai tulee
taivas sama päiväin yllä nauravien, itkeväin
näkymätön aavehahmo heijastuen virtaan "

Sunnuntaipäivä

2008-07-13T15:08:00.004+03:00

Lojun sängyssä, lueskelen. Eilisen keikan tuottama nestehukka painaa elimistössä. Juon pussiteetä, tunnustan sen kuin rikoksen. Ja rikoshan se onkin, samalla tavoin kuin vaaleapaahtoisen suodatinkahvin juonti. Katselen kahdeksannen kerroksen ikkunasta yli puunlatvojen. Autot mönkivät ohitse kuin muurahaiset poluillaan, loputtoman tohukkaina mutta silmissäni vailla tarkoitusta. Se on kyllä väärin sanottu muurahaisia kohtaan. Vaikka kaipa kumpaakin lajia ajaa sama tahto selvitä hengissä. Olen tehnyt asunnosta kotia, joka puolella lojuu kirjoja, lehtiä ja astioita kuten kuuluu. Olen suunnitellut tulevaisuutta, aivan kuin sitä voisi hallita. Lukenut kirjoja, alennuskorista löytyneitä, Göran Sonnevin runoja Pentti Saarikosken suomennoksena sekä ranskalaisen Martin Pagen kevyttä romaania Sudenkorennon lento. Elämä tuntuu kellumiselta. Joskus kelluminen riittää.

"Melkein kaiken todennäköisyyden
mukaan tuho tulee
Se on täysin tarkoituksetonta
Se ei merkitse mitään
Jäljelle tuskin jää tarpeeksi paljon
että käsitteellä merkitys
olisi tarkoitusta
Me pyyhkiydymme pois käsitteestä
Myös käsitteen käsite häviää "

Sijainti: Tampere / Tammerforss. Matkakertomusta kenties myöhemmin.

Tassutaiteilija itse

2008-07-02T01:42:00.004+03:00

Väsyttää. Rinkan pakkaaminen alkaa vähitellen luonnistua, huomenna taas parin viikon tavarat selkään ja kulkemaan. Lähden kaverin kanssa liftaamalla kohti etelää ja minua voi nähdä kenties Tampereen ja Mäntyharjun suunnilla.

Ihmissuhteet, menneet ja nykyiset, pyörivät mielessä sulassa sovussa aiheuttaen päänvaivaa ja vaikeuksia nukahtaa. Pahoja intuitioita, jotka on vain huuhdeltava mielestä harhoina. Pelkoja, mistä lie kumpuavia.

" 24.2.1996
Hannalla on minulle aina ja paljon elämän tärkeitä kysymyksiä. Kenestä tykkään? Enhän lähde yöllä? Eihän tule rosvoja? Joutuuko tavalliset ihmiset sotaan? "

Elämäntapana kuluttaminen?

2008-07-01T19:06:00.004+03:00

Parin päivän mittaiselta elämäntavalta tämä tosiaan tuntuu, sillä palkkapäivän myötä olen minäkin tehnyt hankintoja, kuluttanut, ollut hyvä kansalainen. Näyttänyt, että kyllä sitä ostovoimaa täälläkin piisaa. Haalinut lisää materiaa, aivan kuin sitä ei jo tarpeeksi olisi. Onhan tärkeää saada vielä enemmän.

Eilen kävin kosmetiikkakaupassa, siihen verrattuna muut ostokset tuntuvat järkeviltä. Turhaa kuin mikä, sillä terveimmin iho tuntuu voivan silloin, kun olen päivät ulkona meikkaamatta metsän keskellä ja pesen kasvot järvivedellä. Kuitenkin meikkipussini kaipasi täydennystä entisen luomivärin hajottua palasiksi muutossa ja sen sellaista. Ja sain kaupanpäälle sikspäkin vetoisen laukun, jonka luvattiin pitävän ruuat kylminä jopa (?) neljä tuntia, sekä kosteuttavan vartalosuihkeen. Eikös ollutkin hyviä ostoksia, sitä paitsi kaikki tuotteet kaupassa olivat puoleen hintaan, eli käytännössä säästin ostamalla. Osta ja säästä on niin hieno paradoksi, että kirjoitin sen koulun seinälle kiinnittämääni oppikirjojenmyyntimainokseenkin. Ihme kyllä, kirjat eivät ole menneet kaupaksi.

Veljelläni oli tänään syntymäpäivä, ja ajattelin hankkia hänelle jotakin hyödyllistä ja kivaa. Tärkein osa lahjaa oli sellainen juustohöylää muotoilullisesti muistuttava kuorimaveitsi, ehkäpä kuorihöylä olisi hyvä nimitys, jollaista totuimme lainaamaan entiseltä kämppikseltä. Lisäksi veli sai keittiöpyyhkeen Tove Janssonin muumikuvituksella sekä teetä, kanarialaisen mojo-kastilajitelman ja ohjeen mojon vaatimiin ryppyperunoihin. Kuorihöylän lisäksi keittiömme kaipasi pressopannua, johon tottumisesta voi myös syyttää (tai kiittää) entistä kämppistä. Minähän en enää kahvinkeittimen tiputtamaa kahvia kotonani tahdo. Sen ostin itsekäästi itselleni, jotta voin viedä pannun mukanani myöhemmin. Ja vähän tummaa suklaata luontaistuotekaupan houkuttelevasta makeis- ja pähkinähyllystä.

Koska unohdin eilen lääkereseptin kotiin, jouduin tänäänkin keskustaaan päästäkseni kanta-apteekkiini. Ajattelin samalla myös käydä katsomassa uutta kesätakkia kadonneen tilalle, joka olikin ahkerassa käytössä viimeiset viisi vuotta. Poikkesin ensin kirpparille, josta takin sijasta löytyi sopivat liituraitafarkut sekä nätti valkoinen kesäpaita hauskoin puolipitkin hihoin. Sitten koetin käydä uudelleentäyttämässä Elokuun käsisaippuapurkin, mutta täyte oli loppunut. Sen sijaan hankin Juuttiputiikista kauan miettimäni mintunvihreään vivahtavan hammasharjatelinemukin sekä nestesaippuan tilalle tarjouksessa olevan samansävyisen saippua-alustan ja palasaippuan. Nyt sisustuksellinen kädenjälkeni näkyy myös kylpyhuoneessa, jonka kaakelit sointuvat kauniisti vihertäviin keraamisiin astioihin. Olin myös jo viime kerralla haaveillut käsintehdyistä reiluista sandaaleista, jotka nyt oli "pakko saada". Ne ovat nätit ja hyvät jalassa, ja minulta puuttuikin juuri tuollaiset jalkaansujautettavat helpot kesäkengät. Ehdottoman tarpeellista, niinpä niin.

Eniten rahaa söi kuitenkin apteekki, mutta terveydestään ei kannata ruveta tinkimään, eikä niitä lapsiakaan ole toistaiseksi tarkoitus tähän maailmaan pukata täyttämään omaa kuluttajanrooliaan. Takki, jota lähdin hakemaan, löytyi perinteisestä alennusmyynistä. Hentoisten käsien ompelema, made in Tunisia. Tuntuu pahalta, sietääkin. Onneksi muu ostohysteria suuntautui sentään jokseenkin eettisempiin kohteisiin.

En ymmärrä, kuka jaksaisi tällaista elämäntapana. Ostoksilla käyminen on kamalan väsyttävää ja siitä tulee ensihuuman jälkeen helposti huono olo ja omatunto. Ostoskrapula. Tämän jälkeen keskityn perinteiseen tapaan vain kulinaristiseen kuluttamiseen. Vastapainoksi olenkin syönyt viimeiset viisi päivää samaa kasviskeittoa, tosin ei valittamista, sillä tein siitä hyvää.

Lukion kirjallisuussivistävyydestä

2008-06-30T18:52:00.003+03:00

Saman kotipaikkakunnan kanssani jakava formulakuski Heikki Kovalainen kertoi joku vuosi sitten haastattelussa, että on elämässään lukenut yhden kirjan (jos oikein muistan). Mies on kuitenkin lukion käynyt, ja herätti keskustelua suomalaisen lukion tilasta ja opetussuunnitelman toteuttamisesta. Aihe paitsi huvitti, Suomussalmen lukiolle on hyvä hymähdellä täältä kaukaa, myös laittoi miettimään, kuinka paljon olen itse lukion aikana äidinkielenkurssien puitteissa lukenut kaunokirjallisuutta.

Kurssikirjallisuus:

novelleja:
Eeva-Liisa Manner
Tove Jansson

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Albert Camus: Rutto
Emile Zola: Nana
Maria Jotuni: Suhteita
Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi
Baudelaire: Pahan kukkia
T.S Elliot: Autio maa
Herman Hesse: Arosusi
Henrik Ibsen: Nukkekoti
Pentti Holappa: Ystävän muotokuva
Hannu Väisänen: Toiset kengät

Lukion kirjallisuusdiplomi: 18 teosta, joista kaksi kaikille pakollista

Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä osa Helvetti +
Olof Lagercrantz: Helvetistä paratiisiin: kirja Dantesta ja hänen näytelmästään (Helvettiä koskevin osin)
Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Sofokles: Kuningas Oidipus
Charles Dickens: David Copperfield
Edgar Allan Poe: Kultakuoriainen ja muita kertomuksia
Anton Tsehov: Kirsikkapuisto

Minna Canth: Agnes
Aino Kallas: Sudenmorsian
Frans Emil Sillanpää: Nuorena nukkunut
P. Mustapää: Kootut runot
Pentti Haanpää: Noitaympyrä
Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
José Saramago: Kertomus sokeudesta
Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Bo Carpelan: Alkutuuli
Leena Krohn: Tainaron

Jos edellisen tekstin lista näytti säälittävältä, tämä tuntuu jo paremmalta. On sitä kolmessa vuodessa muutamalla opuksella (30) ehtinyt itseään sivistää pelkästään koulunkäynnin puitteissa. Korvaisiko tämä Kovalaisen lukematta jääneet teokset?

Eräs kirjallisuuden kaanon

2008-06-30T18:18:00.003+03:00

..ja lukemattomuuteni julkituonti. Eräänlainen meemi siis, Haltiamielen journalista napattuna. Lihavoin kirjat, jotka olen lukenut, kursivoin aloitetut / kesken olevat / hyllyssä odottavat. Mahdollisia lisähuomioita sulkeissa.

1. Pride and Prejudice - Jane Austen (luen tätä kun olen kipeänä)
2. The Lord of the Rings - J.R.R. Tolkien
3. Jane Eyre - Charlotte Brontë
4. Harry Potter series - J.K. Rowling
5. To Kill a Mockingbird - Harper Lee
6. The Bible (en voi kerskua läpiluvulla, kannesta-kanteen tyylillä olen vasta 5. Mooseksen kirjassa)
7. Wuthering Heights - Emily Brontë (löytyy hyllystä, alennusmyyntipokkari alkukielellä.)
8. Nineteen Eighty-Four - George Orwell
9. His Dark Materials - Philip Pullman
10. Great Expectations - Charles Dickens
11. Little Women - Louisa M. Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles - Thomas Hardy
13. Catch 22 - Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca - Daphne Du Maurier
16. The Hobbit - J.R.R. Tolkien
17. Birdsong - Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye - J.D. Salinger
19. The Time Traveler's Wife - Audrey Niffenegger
20. Middlemarch - George Eliot
21. Gone with the Wind - Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby - F. Scott Fitzgerald
23. Bleak House - Charles Dickens
24. War and Peace - Leo Tolstoy
25. The Hitchhiker's Guide to the Galaxy - Douglas Adams (ensimmäinen osa)
26. Brideshead Revisited - Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment - Fyodor Dostoyevsky
28. The Grapes of Wrath - John Steinbeck
29. Alice in Wonderland - Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows - Kenneth Graham
31. Anna Karenina - Leo Tolstoy
32. David Copperfield - Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia - C.S. Lewis
34. Emma - Jane Austen
35. Persuasion - Jane Austen
36. The Silmarillion - J.R.R. Tolkien
37. The Kite Runner - Khaled Hosseini
38. Captain Corelli's Mandolin - Louis De Bernieres
39. Memoirs of a Geisha - Arthur Golden
40. Winnie the Pooh - A.A. Milne
41. Animal Farm - George Orwell (en pystynyt toistaiseksi lukemaan loppuun)
42. The Da Vinci Code - Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude - Gabriel García Márquez
44. A Prayer for Owen Meaney - John Irving
45. The Woman in White - Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables - L.M. Montgomery
47. Far From The Madding Crowd - Thomas Hardy
48. The Handmaid's Tale - Margaret Atwood
49. Lord of the Flies - William Golding
50. Atonement - Ian McEwan
51. Life of Pi - Yann Martel
52. Dune - Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm - Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility - Jane Austen
55. A Suitable Boy - Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind - Carlos Ruiz Zafón
57. A Tale Of Two Cities - Charles Dickens
58. Brave New World - Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-Time - Mark Haddon
60. Love in the Time of Cholera - Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men - John Steinbeck (luettiin koulussa kurssilla joka jäi masentuneisuuden takia kesken - kirja on koulusta lainassa vieläkin, keskeneräinen)
62. Lolita - Vladimir Nabokov
63. The Secret History - Donna Tartt
64. The Lovely Bones - Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo - Alexandre Dumas
66. On the Road - Jack Kerouac (syntymäpäivälahja isoveljeltä)
68. Bridget Jones' Diary - Helen Fielding
69. Midnight's Children - Salman Rushdie
70. Moby Dick - Herman Melville
71. Oliver Twist - Charles Dickens (olen nähnyt teatterissa huimanhienon sovituksen)
72. Dracula - Bram Stoker
73. The Secret Garden - Frances Hodgson Burnett
74. Notes From A Small Island - Bill Bryson
75. Ulysses - James Joyce
76. The Bell Jar - Sylvia Plath (suomennettu kokoelma Plathin runoja löytyy)
77. Swallows and Amazons - Arthur Ransome
78. Germinal - Emile Zola (sen sijaan Nanan olen lukenut)
79. Vanity Fair - William Makepeace Thackeray
80. Possession - A.S. Byatt
81. A Christmas Carol - Charles Dickens
82. Cloud Atlas - David Mitchell
83. The Color Purple - Alice Walker
84. The Remains of the Day - Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary - Gustave Flaubert
86. A Fine Balance - Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web - E.B. White
88. The Five People You Meet in Heaven - Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes - Sir Arthur Conan Doyle (Baskervillen koiran luin yläasteella kouluun)
90. The Faraway Tree Collection - Enid Blyton (Kyllä minä Viisikoita, Salaisuuksia, Seikkailuja ja Sos:eja aikoinaan luin, mutta tämä ei liene mikään niistä)
91. Heart of Darkness - Joseph Conrad
92. The Little Prince - Antoine De Saint-Exupéry (luen paraikaa alkukielisenä)
93. The Wasp Factory - Iain Banks
94. Watership Down - Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces - John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice - Nevil Shute
97. The Three Musketeers - Alexandre Dumas
98. Hamlet - William Shakespeare
99. Charlie and the Chocolate Factory - Roald Dahl
100. Les Miserables - Victor Hugo

16 luettua
8 lähes luettua

Vielä on matkaa.

2008-06-29T18:25:00.004+03:00

Perjantai oli hieno, ilta veti porukkaa kolme kertaa enemmän kuin osattiin odottaa. Soitettiin jo toisena, ei suurimman yleisöryntäyksen aikaan, mutta oli silloinkin jo mukavasti väkeä. Keikassa oli energiaa, jäi kaikkensa antanut ja lämpimän uupunut olo. Loppuillaksi asetuin oluen kera myymään lippuja ja katselemaan jengiä. (Ykällä puolen litran Velkopopovický Kozel, tumma ja vaalea, 4e) Hyväntuulista punkkiväkeä ja muita paikalle päätyneitä, hienoja keikkoja, hyvä ilta.

Itse Pottupeltorock tosin jäi tänäkin vuonna väliin. Olin lauantaina vielä sen verran uupunut edellisestä, että sosiaalisuus- ja edustusmittarissa ei ollut tilaa tavata yhtään ketään. Ihmiset ovat keikoilla parasta ja pahinta - niin kuin ylipäänsä elämässäkin. Ihmisten tapaaminen uuvuttaa vaikka onkin mukavaa, kun täytyy pitää yllä jotakin edustuspuolta. En siis mennyt pottupeltoon skenettämään, sillä jos johonkin meneminen tuntuu tietoiselta skenetykseltä, tietää että on väärin motiivein liikkeellä.

Vaikka kai se on tärkeää. Aina painotetaan verkostoitumisen tärkeyttä. Luokaa verkostoja, tavatkaa ihmisiä, siitä on teille hyötyä. Aivan kuin ihmisiin pitäisi tutustua vain hyötymisen takia, jotta itse voisi menestyä. Onhan se totta, että suhteet auttavat, on mukava tuntea tyyppejä ja että minut tunnetaan. Mutta ei vaan aina jaksa sitä kaljan kittausta ja jauhamista, loputtomia pinnallisia ihmissuhteita. Ihmiset ansaitsisivat toisiltaan parempaa.

Perjantaina kuulin myös, että talkootöitä olisi tarjolla Qstockin bäkkäritiimissä. Kelpaa, suorastaan varsin mainiota - olisin minä narikkatyönkin ottanut, mutta onhan se nyt astetta hienompaa olla huolehtimassa itse artisteista. Onhan tuota artistienhuoltopuolta tullut jo koettua erinäisissä diy-tapahtumissa, oman huoneen lattialle majoitettu kaikenlaisia herttaisia karvanaamoja. Ainakin sosiaalinen kanssakäyminen muusikonretkujen kanssa onnistunee. Ihan mielenkiintoista nähdä, mitä festarilavojen takana tapahtuu. (veikkaus: kaljan kittausta ja jauhamista, loputtomia [pinnallisia] ihmissuhteita)

Provinssin toimivuus festarina tuli testattua pari viikkoa sitten, ei nyt aivan Ilosaaren tasolle yllä mutta Ruisrockin voittaa mennentullen. Myös majoituspaikka oli parhaita, loisto palvelua hyvän ystävän luona lähellä festarialuetta. Mieleen jäi: Törnävänsaaren kaunis alue koristeineen. Gospel-teltan ilmaiset kahvit aamuisin. Järkkäri, jonka housuille kaadoin energiajuomani. Epälooginen omat juomat tuoppeihin -menetelmä. Sateinen ja lämmin Dinousaur Jr. aloitusbändinä. Absoluuttinen nollapiste pikkulavalla ja toimivalla setillä. Paikallinen saman musiikkimaun jakava samanikäinen poikalapsi. CMX, päälava, eturivi. Hyväntuulinen Halmkrona. Odottamattomien biisien koskettavuus. Peippo pyyhkeineen. Kari Vepsä -crew. Hikinen ja upea Scandinavian Music Group telttalavalla. YUP, viimeinkin Älä astu kauppiaan päälle ja muita muikeiluja. Loputon narikkajono. Loputtomampi pizzajono. Pisin mutta nopein kahvijono. Festariväsymys, nuutuminen. Olon kohentava, mieletön Serj Tankian. Uskomaton ääni ja energia, keikka joka jätti leijumaan. Kerrankin oikeaan hetkeen osuva ilotulitus. Myöhäiset illat, hitaat aamut. Päämäärätön sunnuntai. Paramoren energinen keikka ja nuori kypsä-ääninen laulaja. Mokoma ja suomalaiset miehet herkkinä pittaamassa. Dave Grohlin kasvot screenillä ja hiukset silmillä. Piknik liikenteenjakajassa kyytiä odottaen.

Olen törkeän täynnä elämää

2008-06-27T17:56:00.004+03:00

Olen harvinaisen hyvällä tuulella. Lievä keikkajännitys ilmenee energiana ja jonkinlaisena levottomuutena, henkisenäkin poukkoiluna. Kirjoituksen katkaisee kiire lähteä tekemään soundchekkiä. Päivän tunnelmaan sopii Janis Joplin sekä Ismo Alanko Teholla - Räkäistä ja tarttuvaa.

" tänään on taas suuri päivä, tänään soitetaan
räkäistä ja tarttuvaa romanttista kolinaa
äijät heiluu hourupäissään soittimissaan roikkuen
rytmi repii raadot mukaan haudoistansa tempaisten

paha päivä
vitut siitä
raskas päivä
vitut siitä
se ei riitä lannistamaan urhoollista soittajaa "

Moomin Valley Hardcore Crewn nahoista kuoriutunut Death by Snoo Snoo tänään @ Ykän pub, Toppila, Oulu. Luovaa hc-punkkia, omia ja lainoja. Samaan hintaan keikalla myös Toni Kandelin, Jaakko & Jay, Seksihullut sekä Viisikko.

Yöttömässä yössä on aikaa pohtia

2008-06-22T23:54:00.005+03:00

Tämä vuosi tuntuu vanhentaneen enemmän kuin yksikään aiempi, olemme todenneet ystäväpiirissä. Koettelevia kasvukipuja. Minun kohdallani se tarkoittaa, että olen tullut entistä varmemmaksi epävarmuudestani. Tulevaisuus, joka joskus piirtyi mieleen selkeänä, on peittynyt aamuyön usvaan. Maailmasta on tullut monimutkaisempi, teini-iän ehdottomuus on karissut pois jättäen jäljelle vain epätietoisuuden. En enää oikein usko maailman pelastumiseen. Joskus luulin tietäväni, mikä on oikein, miten pitää elää - nyt en tiedä edes elääkö. Mistä kaikesta tulisi olla valmis luopumaan, mitkä valinnat ovat oikeita, minkä takia minä olen? Syödäkö kanamuna, ajaako autolla, opiskellako humanistiksi vai luomuviljelijäksi, matkustaako lentokoneella, tehdäkö tähän maailmaan lapsia tuntemaan tämä loputon maailman tuska - entä jos ei ole muutakaan mitä tehdä? Entä jos kaikki olennainen kiteytyy siihen ahnaasti elämänvoimaa imevään nyyttiin rinnalla? Siihen että elämä jatkuu, vaikka kaikki uhkaa syöksyä kadotukseen.

Olen kohdannut tyhjyyteni ja epävarmuuteni.
Tuijottanut loputtoman pimeään kuiluun niin että huimaa.

Elämän pieni piiri

2008-06-11T22:44:00.004+03:00

Muutto on onnistuneesti hoidettu. Tai hoidettu ainakin siinä määrin, että tavarat ja yösija ovat siirtyneet uuteen asuntoon ja entinen sympaattinen talonkuvatus on luovutettu siivottuna ostajalleen. Onnea vain heille lämminvesiongelmien, murenevan katon ja vetoisten ikkunoiden kanssa. Uuden huoneen ikkunanäkymä kolmannesta kerroksesta ilta-aurinkoon on juuri niin suloinen kuin kuvittelinkin. Kissat rakastavat kivisiä ikkunalautoja.

Monet ystävät viettivät ylioppilasjuhliaan minun kasatessa viimeistä muuttokuormaa. Outo olo tuli vasta jälkeenpäin: kävelin koulun ylioppilasjuhlan jälkeen kaupungilla ja tunsin itseni loputtoman väsyneeksi ja väärässa paikassa olevaksi, eksyneeksi ja epäonnistuneeksi. Painajaiset antoivat odottaa itseään viikon, sen jälkeen olen öisin harhaillut juhlapaikoilla etsimässä lakkiani, joka on aina hukassa, tai muuten vain ahdistumassa ympäristön paineista muiden itsestäänselvästi järjestäessä minun yo-juhliani.

Ihmettyttää, kuinka pitkään alitajunta vielä kamppailee tämän kanssa. Kuinka kauan kestää hyväksyä itsensä, unohtaa toisten odotuksiin ja oletuksiin peilaaminen.

Entinen matematiikanopettajani, tärkein ajatuksiini vaikuttanut opettaja yläasteelta, kysyi tyytyväisenä myhäillen en kai vaan ole jäänyt kiinni filosofiaan, isän kertoessa hänelle filosofiankirjoituksistani. Kyseisen opettajan takia minun oli vaikea luopua pitkänmatikan kirjoituksista, mutta näemmä kelpaan ehkä ilmankin.

Olen ollut myös töissä, elänyt kummallisen poikkeavaa elämää - sitä joka on monille arkipäivää. Koko viime viikon vietin leirikeskuksessa lasten lomaleireillä ja nyt olen ollut apuohjaamassa nuorisotaloilla erilaisia päiväkursseja. Varsinkin yöleireistä pidän, vaikka ne ovat myös rankkoja. Kuka tahansa leirejä ohjannut tietää, mitä on olla töissä aamukahdeksasta keskiyöhön. Antoisaa silti, työtä, jonka mielekkyyttä ei ehdi kyseenalaistaa. Lapsilta saa suoraa palautetta jatkuvasti ja hyvän ohjaajaporukan kanssa jaksaa ihmeen paljon. Olen tavannut monenlaisia lapsia, hiljaisia, puheliaita, esittäviä, roikkuvia, itsenäisiä, reippaita, valittavia, pelokkaita, passiivisia, ikiliikkujia, kyselijöitä, ajattelijoita, taiteilijoita, herkkiä... Uskomattoman mainioita tyyppejä. Olen tavannut myös lukuisia nuoriso-ohjaajia, vai mitä lie ovatkaan nimikkeiltään, kerho-ohjaajia, ip-ohjaajia, erityisohjaajia - kuka tietää. Enkä valehdellut työhakemuksessa siitä, että tulen helposti toimeen ihmisten kanssa, sillä työt sujuvat. Toisista ehkä pitää enemmän, nyt monia ohjaajia tavanneena olen alun leiriporukkaan entistä enemmän tyytyväinen, mutta työt hoituvat yhtä kaikki.

Toistaiseksi olen ollut onnekas kesätöiden suhteen, kirjastotyö ja lastenleirit ovat sellaisia asioita, joita tekee ihan mielellään työkseen. Tulenkohan liiankin valikoivaksi töiden suhteen - tällaiseen ei ehkä ole varaa tottua tässä maailmassa. Toisaalta arvostan omaa aikaani niin paljon, että mieluumin pienennän budjettia kuin teen totaalisen kamalaa työtä - vastapainoksi mielekäs palkaton vapaaehtoistyö olisi toki mahdollisuus. Ehkei minusta silti tule nuorisotyöntekijää; tulisin kaipaamaan liikaa omaa hiljaisuutta ja ajattelua.

Kiireisiä viikkoja pitää, tai ainakin ohjelmantäyteisiä. Vielä muutama yö omassa sängyssä, sitten Provinssirock, yötyöleiri ja juhannus kotimökillä. Tämän takia kirjoittaminenkin on tällaista epämääräistä. En ole ehtinyt ajatella edes kovin paljon kuolemaa muuttoviikon jälkeen, leireillä vain häthätää iltaisin ennen unta.

Taitaa olla kesä, kun CMX:n Aura soi.

2008-05-27T09:15:00.003+03:00

Opettaja kysyi, haluanko osallistua vertailevalla kirjallisuusesseelläni Pikku-Finlandiaan.

Kai se on uskottava, että kaikesta huolimatta, taidan toisinaan osata kirjoittaa. Totesin eilen puhelimessa äidille, että esseistä tuli aika huonot, mutta tekstitaidot on menneet nyt ihan hyvin. Sovittiin, että jätetään arvostelu opettajille, niiden työtähän se on. Itseään ei osaa kuitenkaan arvioida kuin subjektiivisesti keskittymällä puutteisiinsa. Silti minusta tuntuu, että tässä viiraa päässä jollakin muulla kuin minulla.

2008-05-19T20:03:00.002+03:00

Olen ollut tehoton. Maannut sängyssä ja ajatellut kuolemaa.

Nähnyt uniakin. Pitänyt siiliä lemmikkinä, huuhdellut sitä siivilässä niin että jäljelle jäi vain veriset sisäelinten rippeet. Todennut, eihän se näin voi mennä, otetaan uudestaan. Kun vain uskoin tarpeeksi, toistin edellisen, siili jäi siivilään aivan kokonaisena. Se oli touhukas siili eikä juurikaan arka, pidin sitä sylissäni hetken ennen vapauttamista luontoon.

Kirjamessut olivat onnistuneet, vaikkakin väsyttävät. Liikaa ihmisiä. Uuden kodin saivat:

Jonathan Glover: Ihmisyys. Aiheena 1900-luvun moraalihistoria, ihmisen käsittämätön julmuus lajikumppaneitaan kohtaan. Kehuttu, taatusti maailmantuskaa aiheuttava lukukokemus. Mutta, kuten Juha Sihvola takakanteen pääseessä Hesarin arvostelussa kirjoittaa, moraali ja muistaminen kulkevat käsi kädessä. Historiasta voidaan oppia?
Mircea Eliade: Pyhä ja profaani. Tarkastelee pyhyyden kokemusta ja sen vaikusta elämän merkityksellisyyteen. Ote takakannesta: "Tasapainoisen, tieteellisen ja samalla ymmärtävän otteensa vuoksi teos on erityisen ajankohtainen nyt, kun uususkonnollisuus ja suunnaltaan epävarma henkistyminen ovat yhteiskunnassamme nousussa." Tunnen itseni naurettavaksi, taidan olla trendikäs hapuilevassa ja epävarmassa henkistymisessäni. Tyypillinen mielekkyyttä etsivä nykyihminen, olenko joskus kuvitellut muuta? Luulen että Pyhä ja profaani voi antaa tarvittavaa tieteellistä näkökulmaa pyhän pohdiskeluuni.
Marguerite Duras: Kirjoitan. Ainoa kaunokirjallinen löytö. Kaunokirjallisuuden ostaminen on riskialttiimpaa, on mahdoton tietää ennalta pitääkö tekstistä vai ei. Tietokirjojen kanssa pitämisellä, tunnekokemuksella, ei ole niin suurta merkitystä. Olen viehtynyt Durasin kielestä ja rehellisyydestä.
Teo Snellman: Suomalainen ihanneravinto. Antikvariaattilöytö, kirjan uusittu ja laajennettu painos vuodelta 1958. Ihanneravinto, eli maito- ja kasvisruokavalio, sen käyttäminen ja sovelluttaminen. Aikaansa edelläolevana tuntee jo agar-agarin ja soijajauhon. Keskittyy tuoreravintoon, proteiineista ei vielä paljon puhuta. Sisältää nykylukijalle huvittavina näyttäytyviä ravintosuosituksia sekä reseptejä ilman tarkkoja mittoja. Mainio!
Ville Ranta: Kajaani. Olen miettinyt Kajaanin hankkimista pitkin kevättä, aihe viehättää ja pidän Rannan piirrostyylistä ja kerronnasta. Ainoa kirjamessuostos, jonka olen jo lukenut, kertoo Elias Lönnrotin Kajaanin ajasta sarjakuvamuodossa. Elias nuorena ja hapuilevana sekä muita viehättäviä ihmiskuvia, elämänmenoa kainuulaisittain, vierauden kokemusta, elämänsuunnan etsintää.

Maitokahvia ja sokerikorppuja, kalpeaa valoa. Pitkästä aikaa CMX:n Talvikuningas soi. Muistan, tunnen taas, musiikkiin vangitun elämänjanon ja kipeyden.

Voittaja, ainakin tänään

2008-05-16T04:56:00.004+03:00

Valmis, valmis ja oikoluettu kirjallisuusessee. Olin jo menettää uskoni tuijottaessani tyhjää tekstitiedostoa puoli kymmenen aikaan illalla, mutta toisinaan, hyvin harvoin toki, mutta toisinaan, minustakin löytyy tahdonvoimaa. Mieletöntä sellaista, tietenkin, mutta virnistän jo nyt voitonriemuisesti ajatukselle, että voin viedä huomenna äidinkielenopettajalle kaksi tekstitaidonvastausta ja vertailevan kirjallisuusesseen puhtaana käteen. Vauhtiin päästyäni kirjoitin innolla, posket hehkuen, silmät väsymyksestä ja flunssasta kiiluvina. En uskalla mennä enää nukkumaan, sillä tiedän kykyni nukkua aamujen ohi; pari tuntia tässä enää tarvitsee odottaa. Epäterveellistä, tiedän, mutta joskus on uhrauduttava tulevaisuutensa puolesta. Olen taas askeleen lähempänä valkolakkia.

– Miksi sinä pidät Asserista, hän kysyi.
Nielaisin ja minua alkoi kuumottaa. Täytyi valmistautua suorasukaisiin kysymyksiin enkä tiennyt, miten niihin olisin vastannut.
– Olet pitänyt, mutta et taida pitää enää, poika jatkoi.
– Olemme ystäviä, minä sanoin. – Ei sitä pysty selittämään.
– Eikä rakkautta, hän iski takaisin. – Rakkautta ei mikään selitä.

(Pentti Holappa: Ystävän muotokuva. Neljäs painos. Sivu 429.)

Peikkoja ja enkeleitä

2008-05-15T15:50:00.002+03:00

Olen ajatellut pyhittää tämän päivän kirjallisuusesseelle, vaikka kirjallisuuden analysointi on mielestäni aika karmeaa. Onneksi essee on vapaamuotoinen tekstilaji, saan pohtia omiani ja käyttää kirjoja vain pohjana, täyttää tekstiä lainauksilla. Minusta ei ikinä tulisi kirjallisuudentutkijaa vaikka kirjoja rakastankin, sen olen huomannut. Sillä mikä minä olen niistä analysoimaan merkityksiä, tarkoituksia, metaforia ja kertojaratkaisuja. Tapani lukea kaunokirjallisuutta on tunteellinen, omaan elämääni peilaava, ehkä pohdiskelevakin. Mutta pikkutarkkaa analysointitaitoa, sitä minulla ei ole, jätän sen mieluusti niille jotka siitä itselleen jotakin saavat. Ja niitä ihmisiähän on paljon, kirjallisuutta pääsevät opiskelemaan vain harvat. Kaveripiiristä pyrkimässä on ainakin kolme, tilastollisesti ehkä yksi pääsisi, minä uskon että vähintään kaksi. Pitää luottaa ihmisten lahjoihin.

Esseessä saa onneksi unohtaa analysoinnin, tekstitaito on toinen juttu. Tiedän mitä luultavimmin tulevani kirjoittamaan ylioppilastekstini asiateksteistä, jos kokeeseen vain millään mahtuisi kolme kiinnostavaa asiatekstikatkelmaa. Helppohan se on uutista analysoida, siinä ei ole kenenkään henkilökohtainen luovuus siinä määrin kyseessä, minun kynäni alla vääristeltävissä. Kaunikirjallisuutta analysoidessa tulee aina jotenkin teennäinen olo. Kirjoitan, kuten minua on opetettu, näennäisfiksuja lauseita jotka eivät merkitse mitään, ovat itsestäänselvyyksiä tai mitättömyyksiä. Ehkä olen liian lukijalähtöinen, kokemuslähtöinen sellaiseen.

Heräsin liian myöhään. Näin unta Pariisista, puhuin yllättävän ymmärrettävää ranskaa, ja häiden ja ylioppilasjuhlien valmistelusta, en kuitenkaan omieni. Taivas on puolipilvessä, kun avasin verhot, satoi rakeita. Luulen, että alan jonakin päivänä kirjoittamaan sääpäiväkirjaa kuin vanhus. Se on konkreettista. Kissa makaa lattialla, kirjojen ja papereiden päällä, katselee minua, tahtoo osallistua elämänmenoon. Se on aika hiljaista täällä, naapurissa huutaa moottorisaha.

Nyt alan keskittyä peikkoihin ja enkeleihin. Miestenväliseen rakkauteen Suomessa, näkökulmina 1950-luku ja nykypäivä. On ainakin mistä vertailla vertailevaan kirjallisuusesseeseen. 50-luvulla homous oli vielä rikos, luonnotonta. Taiteilijapiireissä kuitenkin tapahtui, ja kaupungissa oli yleisiä käymälöitä, jotka tiedettiin kohtauspaikoiksi, joista saattoi löytää seuraa. Pohjateoksina Holapan Ystävän muotokuva ja Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, joita yhdistää seksuaalisuuden lisäksi aiemmin mainittu Finlandia-voittajuus. Saa nähdä mitä esseestä tulee - ehkä ajaudun aivan eri urille kuin olen mielessäni ja tässä kaavaillut. Kirjoittaessa ei aina tiedä, mihin teksti vie. Huomenna sitten Yöttömän yön kirjamessut; vaikken messuista pidäkään, pidän kirjoista, ja on mukava lähteä katselemaan, kun varallisuustilanne antanee myöten myös ostaa jotakin.

2008-05-13T17:21:00.003+03:00

Nousen sängystä iltapäivällä. Hiukset ovat liasta ja muotovaahdon jäämistä pystyssä, silmänaluset mustat edellispäiväisestä meikistä. Olen laiminlyönyt itseäni, totean. Peilistä heijastuvat kasvot eivät ole minä ja ovat minä. Rujo, väsynyt nainen, tai neutri.

Tarkastelen vartaloa tarkemmin. Rinnat ovat sopusuhtaiset, keskikokoiset, vielä nuoret. Sopusuhtaiseksi äiti on minua aina nimittänyt, sen olen oppinut. Kaula on pitkä ja niska kaartuu kauniisti, en näe sitä mutta tiedän. Solisluut kuultavat ihon alta. Käsivarsista minä pidän, ne ovat pitkät ja kauniit, voimakkaat. Kädet ovat suuret, sormet sopusuhdassa kämmenen kokoon. Hiukan ahavoituneet, eivät erityisen naiselliset. Naiselliset kädet olisivat sirot, minun käteni ovat neutrit, ne ovat tekemistä, eivät esillä olemista varten. Aamupaino 55,2 kilogrammaa, lievä alipaino, toisella ruumiinrakenteella olisin siro. Ruumiinrakenne vain on vahva, minusta ei saa enkelinluista, ei sellaista tyttöä, joka tuntuu menevän rikki hipaisusta, on niin hentoinen. Jos kuntoilisin, tekisin ruumiillista työtä, olisin aika amazonmainen, sen tämä rakenne mahdollistaisi. Luut kuultavat, tuntuvat ihon alta, lonkat ovat terävät. Aamusuihkussa maha on kaunis, mitätön. Jalkoihin minulla ei oikein ole suhdetta, tai takapuoleen, eihän sitä edes näe. Kai minulla on helpot jalat, housujen ostaminen ei ole mahdoton tehtävä. Polvet ovat isän perintöä, romuiluiset ja kiukuttelevat nivelsärkyineen. Muuten jaloilla on hyvä kävellä, niidenkin tehtävä on toiminnallinen, jalkaterät suuret kuten kämmenet.

Siinä minä olen, koetan kiinnittää itseni maailmaan tunnustelemalla kehoani, tuntemalla rajani. Vaikka joka hetki maailmasta tulee osa minua ja minusta maailmaa, happi joka oli äskettäin ulkopuolinen, kulkee nyt veressäni kuin aina sinne kuulunut. Iho uusiutuu, solut kasvavat, uusiutuvat, ruuasta tulee osa minua ja entiset atomini maatuvat, muuttuvat muiden ruuaksi. Minuuden ja maailman välinen raja ei ole lainkaan yksiselitteinen, ei aineen eikä hengen tasolla.

Ystävän muotokuvan lukeminenko toi ruumiillisuuden pohdittavaksi? Ehkä, sillä enemmän minä olen siellä, elän Asser Vahon taikapiirissä kuin tässä maailmassa. Pihan pensaikossa rapisteli siili.

Kahvimukin ääreltä

2008-05-11T16:32:00.003+03:00

Keitin vahvaa, mustaa kahvia, hyvää. Kaapissa oli vielä puolukkapullaa, jota lähikauppa myi edullisesti, viisi pullaa 1,50. Luen Pentti Holapan Ystävän muotokuvaa, koulun takia. Pakkoluen vapaaehtoisesti. Sillä Ystävän muotokuva on hyvä. Voisin ahmia sitä loppupäivän ja juoda vahvaa kahvia haisuli-mukista. Holapan ajatus liikkuu vaivattomasti asiasta toiseen, kieli on miellyttävää, kuvaus mukanaan vievää.

Eipä sillä, lukemistani Finlandia-palkituista kirjoista (Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia, Bo Carpelan: Urwind (Alkutuuli), Pentti Holappa: Ystävän muotokuva, Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Helena Sinervo: Runoilijan talossa, Hannu Väisänen: Toiset kengät) olen pitänyt lähes kaikista. Vain Bo Carpelanin Urwind, Alkutuuli oli aluksi hankala, en oikein saanut selvää pidinkö siitä vai en. Toisaalta sen ajatuksenvirtamaisuus ja kuvallisuus viehättivät, kun tyyliin tottui, ja kirjassa oli hieno pohdintaa. Toiset kengät luin jo ennen palkitsemista, ja tunsin kerrankin olevani ajassa kiinni. Tosin kirjallisuuspalkinto ei missään vaiheessa ole ollut syy lukea kirjaa, yleensä olen tullut tietoiseksi siitä vasta lukemisen jälkeen. Kirjojen kilpailuttaminen onkin vähän kyseenalaista, voiko keskenään hyvinkin erilaista taidetta arvottaa objektiivisesti? Entä ne kaikki muut hienot, voittajan maineen ja myyntilukujen varjoon jääneet teokset?

Veljeni nauraisi, jos sattuisi lukemaan uskonnollista pohdintaani. Huuhaa tyttö, uskoo huuhaa juttuihin. Mutta aikojen saatossa isoveljen nauruun on tottunut, on oppinut pitämään päänsä omissa asioissaan.

Hiukan luonto- ja uskontosuhteesta

2008-05-10T19:05:00.003+03:00

Toiset lähtevät perjantai-iltaisin kaupunkiin, näkemään ihmisiä, pitämään mukavaa, tuntemaan elävänsä. Minä menin pihalle keräämään hortaa. Huomasin kaupasta tullessa suloisia nokkosenversoja seinänvierustalla, joten päätin alkaa tuumasta toimeen. Vaikka sisäisesti tuntuu kolkolta, voi silti puuhastella kaikenlaista. Mistä sitä tietää, löytyykö merkitys kyykkien pihalla poimimassa voikukkaa kohmeisin sormin. Ainakin se on jotakin konkreettista, yksinkertaista ja elämänläheistä. Paras sää kerätä kasveja olisi kai aamulla kasteen haihduttua, mutta enhän minä siihen aikaan ole hereillä, joten illanhämy sai kelvata. Aloitin nokkosesta (kuvassa ylhäällä), varusteina sormikkaat, sakset ja pieni koppa. Nokkosta kasvaa jo hyvin ja sitä oli helppo kerätä, nips vain seitsemisen senttiä latvasta. Nokkonen tuoksuu maukkaalta ja kesältä, mutta ei kannata haistella turhan läheltä, sillä piikit voivat pistää nenää. Voikukkaa (kuvassa vasemmalla) keräsin paljain sormin, kesti hetken oppia löytämään sopivat pienet ja sileälaitaiset lehdet sahalaitaisten joukosta. Tähän aikaan keväästä on kuitenkin helppoa löytää lehtiä ihannekoossa verratuna myöhempään kesään. Voikukkaa poimiessa löysin piharatamoesiintymän, joten päätin kerätä hiukan niitäkin. Taisin vain ottaa liiankin kirjaimellisesti villivihannessäännön pieni on kaunista, sillä piharatamo oli monin paikoin vielä säälittävän pientä, sormiin tarttui yhtä paljon multaa kuin lehteä. Saaliin määrä jäi vähäiseksi, mutta sitäkin maukkaammaksi. Nokkosen ja voikukan ryöppäsin vedessä ja pakastin samantien myöhempää käyttöä varten, mutta piharatamo osoittautui maukkaaksi tuoreeltaan, joten se sai sijansa iltapalana jääsalaatin ja sitruunamehun kanssa.

Tuntui hyvältä upottaa sormet multaan. Maa on kosteaa ja kylmää vielä, tuoksuu kevät. Tänä kesänä voisi vihertää enemmänkin, käydä marjassa ja sienessä. Onhan sekin puuhastelua, kaikki tämä on. Keksitään elämänsisältöä ja puuhastellaan jotakin, että aika kuluisi, että vuodet vierisi, vanhenisi, pääsisi tästä taakasta, loputtomasta puuhastelusta. Mutta luonnossa puuhastelu sentään tuntuu hyödylliseltä, ei niin keinotekoiselta kuin moni muu. Ehkä ihminen voisi löytää itsensä helpommin, jos löytäisi luonnon. Hajanaisia ajatuksia. Yksi kiinnostava mahdollisuus tulevaisuudessa olisi biodynaamisen viljelyn opiskelu. Snellman-korkeakoulu vaan sattuu olemaan yksityinen, toisisinsanoen lukukausimaksullinen, joten ajatus ei tunnu järin realistiselta. Steiner-pedagogiikkaan pohjautuva opinahjo siis, mikä joidenkin mielestä tuntuu oudolta, minusta kiinnostavalta. Onhan siellä vähän "outoja" juttuja meille ns. tavalliseen opetukseen tottuneille, asioita käsitellään eri tavalla, mutten näe sitä mitenkään huonona vaihtoehtona. Uskon kuitenkin ihmisen kokonaisvaltaiseen olemassaoloon, siihen että me tarvitsemme paljon muutakin kuin materiaalista hyvinvointia voidaksemme hyvin. Ja, jos siitä nyt jotain voi päätellä, ainakin kaikki tuntemani steinerkoululaiset ovat fiksuja ja kivoja ihmisiä.

Edelliseen tekstiin tarkennuksena, oikeastaan minun ei pitäisi käyttää sanaa jumala kuvaamaan sitä henkistä ulottuvuutta, jonka uskon olevan olemassa. Toki pohdiskelen myös kristillistä Jumalaa ja hänen olemassaoloaan tai olemattomuuttaan, mutta uskaltanen sanoa, että en koe olevan sellaista Jumalaa, jollaisena hänet kristinuskossa yleensä esitetään. En usko olevan persoonallista jumalaa, joka palkitsisi ja rankaisisi tai joka tekisi liittoja joidenkin kansojen kanssa, tai usko olevan perisyntiä kristillisenä käsitteenä, vain ihmisen taipumuksena tehdä niin pahaa kuin hyvääkin. Sinänsä ymmärrän ihmisten uskon syntisyyteensä, se on minussakin vahvana, sekä opittuna- että luonneominaisuutena. Äiti kirjoitti eräässä sähköpostissaan: "Geeneissä tai viimeistään äidinmaidossa olet perinyt perisynnintunnon ja empaattisuuden yhdistelmän - siksipä oikeaa suuttumista ilman syyllisyyttä ja itsensä armahtamista pitääkin harjoitella. Perimätiedon mukaan tämä juontaa ainakin Sally-mummosta asti... " Olen oppinut, tässä yhteiskunnassa ja seurakunnan jäsenenä kasvaneena luonnollisesti, myös yhden tavan toteuttaa uskontoa ja rukoilla. Niinpä, vaikken henkilökohtaisesti tuota uskontoa koekaan omakseni, helposti hädän hetkellä hoen helpottavia mantroja, rukoilen niin kuin minulle on opettu: anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Jos olisin syntynyt toiseen kulttuuriin, toisen uskonnon vaikutuspiiriin, olisi opittu tapa toinen. Nyt olen kovin kiinni tässä kulttuurimme ajatusmaailmassa. Ehkä se, mihin todella uskon, on jokin henkinen ulottuvuus ihmisessä ja maailmassa. Että tässä materiassa ei ole kaikki, että on olemassa lisäksi henkisyyttä, jotakin muuta, mitä ei empiirisen tieteen keinoin voida tutkia. Miksi uskon niin - en ole varma. Sitä yritän itselleni selvittää. Yksi perustava syy lienee se, että koen olevani muutakin kuin pelkää ainetta, atomien liikettä - joskin myös sitä. Tietenkin myös kristillinen Jumala-käsitys voitaneen tulkita joksikin, jolla henkistä ulottuvuutta yritetään kuvata, jos ajatellaan että Jumala on ääretön ja ihmisen ajatuskyvyn tuolla puolen, minä olen se mikä minä olen. Mutta mitään oikeaoppisuutta se ei taida edustaa. Tässä syy, miksi en enää ole evankelisluterilaiasen kirkon jäsen, vaikka sen rituaaleista käytänteissäni onkin jäänteitä. Minun uskoni "yliluonnolliseen" (sinänsä en näe henkisyyttä sen yli- tai aliluonnollisempana kuin muutakaan) on toisenlaista, en voi yhtyä tuon kirkon näkemykseen enkä uskontunnustukseen, enkä ole löytänyt tilalle muutakaan yhteisöä - toisaalta en koe sille tarvetakaan. Olen kuitekin yrittänyt.

12. 4. 1995.
"Hanna halusi tänä aamuna ehdottomasti lasten pääsiäiskirkkoon. Suurin osa lapsista hälisi ja toimitti kaikkea muuta kuin Jumalanpalvelusta. - Hanna kysyi lähtiessä, saako lastenkirkossa yskiä."

Luin äidin lähettämää sähköpostia, lainauksia omasta päiväkirjastaan minun lapsuusajalta. Itku silmässä taas, se tulee joka kerta sitä lukiessa. Tunnistan itsessäni edelleen samoja piirteitä kuin silloin, vaikka tuo pieni lapsi onkin jotenkin kaukainen, kuin jokin toinen. Tunnistan paljon itseäni myös äidissä, niissä tunteissa joita perhe-elämän keskellä on ylös kirjattu - ja toisaalta tunnen kipua. Elämä näyttäytyy niin absurdina, sellaisena kuin se on ihanuuksineen ja ongelmineen. Ehkä pitäisi ottaa oppia itsestään:

Jouluyö 1991
"Hanna on oppinut Mailalta iltarukouksen: Rakas Jeesus, siunaa meitä, anna meille enkeleitä. Sehän riittäisi, kun siihen osaisi luottaa. Hanna kertoi sitä runoa nukeilleen, jotka ”katselevat maailmaa, ja sanon kuinka paljon ne rakastavat minua ja kuinka paljon minä rakastan niitä”. Niin yksinkertaista se on. "

2008-05-09T18:15:00.004+03:00

" puolen päivän aikaan sekosin, kajahdin
kun seinät valui niskaan pakenin, yritin
kai saada kiinni langan päästä taas
eikä päätä näy, ei häntää
sekava vyyhti roikkuu hiuksistani "

Eipä elämä niin yksinkertaista ole, kuin olen joskus saattanut antaa ymmärtää. Se sama eksyneisyys, joka on mukanani kulkenut viimeisen vuoden, ei ota lähteäkseen. Koetan pysytellä pinnalla, olla jokseenkin kuten muutkin. Sitähän tämä yhteiskuntaan sopeutuminen on, normien mukaan eteenpäin kulkemista, riippumatta siitä kuinka hukassa itse on.

Leikin opiskelevani, vaikka poissaoloja on enemmän kuin läsnäoloja. Kykenen varmaankin puhumaan ne kurssit läpi, eivät ne enää kolmatta kertaa halua nähdä minua samoilla äidinkielentunneilla. Hullunkurista, että lukiosta pääsy on yhtäkkiä kiinni äidinkielestä, lempiaineesta. Jos en saa kursseja tehtyä, en pääse syksyllä kirjoittamaan. Jos en pääse syksyllä kirjoittamaan, olen ongelmissa, sillä valkolakki pitäisi saada kolmella peräkkäisellä kirjoituskerralla, joista kaksi on nyt käytetty. Silti tämä kaikki huolettaa minua äärimmäisen vähän. Pohjoinen-zen ottaa valtaansa, mitäpäse hyvejää hättäillä.

Enemmänkin olen huolissani elämästä kokonaisuutena. Olen niin vieraantunut kaikesta, vieraantunut itsestäni. En tiedä kuka olen, en tiedä mitä haluan. Elämästä, toiminnasta katoaa mielekkyys. Onko tämä zen-mielentila sittenkin välinpitämättömyyttä? Pelkään kadottavani yhteyden tunteisiini, kasvattani kuoren niin paksuksi, etten itsekään enää löydä itseäni, sisintäni.

"Hyvinvoinnin kannalta vieraantuminen on aikamme länsimaalaiselle ihmiselle kenties suurempi uhka kuin materiaalinen köyhyys. Vieraantunut ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi. Yhteisön arvot, normit ja tavoitteet muuttuvat hänelle merkityksettömiksi. Merkityksettömyys johtaa mielekkyyden kadottamiseen. --- Hän ei tiedä, mihin joukkoon hän kuuluu, eikä aina edes tunne omaa minuuttaan. Hän katselee omaa elämäänsä ikään kuin ulkopuolisena. Yksilölle tulee vähitellen "samantekevyyden" asenne, kun hän ei kykene kokemaan vallitsevia arvoja ja normeja tärkeiksi. Maailma on hämmentävä, eikä vieraantunut ihminen löydä siitä omaa paikkaansa. Yhteiskunta ja sen myötä ehkä koko maailma on hänelle vieras, ja lopulta hän saattaa haivaita olevansa vieras itselleenkin. Vieraantuminen on orpoutta."
- Lukion elämänkatsomustieto: Hyvä yhteiskunta, s.183

Siinäpä se, kaikki tämä kirjoissa ja kansissa. Olkoonkin lukion oppikirja vuodelta 1994. On kuitenkin vielä musiikki, vielä viimeinen oljenkorsi, joka ei jätä kylmäksi. YUP ja Ismo Alanko säätiö käsittelevät tätä sekavuutta kanssani. Taide pelastavana elementtinä, pelastavampana kuin uskonto; vaikka ajattelenkin jumalaa joka päivä, on jumalasuhteeni edelleen sekava ja hahmottumaton, en edes tiedä uskonko sellaiseen.

" muttei meitä miljoonia mikään estä haaveilemasta
niinpä meitä miljoonia tapaa aivan muissa maailmoissa

mikä riemu!
kukaan ei tunne mua, kukaan ei tiedä
kukaan ei piittaa vähääkään
kukaan ei tunne mua, kukaan ei tiedä
mitä mun pääni sisältää
en taida tietää itsekään "

Kuvia kerrakseen (meemi)

2008-05-06T23:30:00.009+03:00

Tehtävänä oli vastata kysymyksiin kuvallisessa muodossa. Koska valokuvaajantaitoni ja aikani ovat rajalliset, päätin hyödyntää internetin loputonta kuvahakemistoa. Selityksiltäkään tosin ei voi välttyä. Anteeksipyyntö heille, jotka odottavat tältä blogilta jotakin asiapitoisempaa. Olen nukkunut päivän, kirjoittanut lyhyen ranskan aineen ja saanut selville, että Edith Södergranilla oli kissa nimeltä Totti.

Mitä söit viimeksi?

Entä joit?

Kirja, jota luet parhaillaan, tai jonka luit viimeksi?

En löytänyt suomenkielisen painoksen kantta, alkuperäiskieltä en kykene vielä ymmärtämään.

Suosikkikirjasi?

Olisin vastannut Eeva-Liisa Mannerin Niin vaihtuvat vuoden ajat, mutten löytänyt siitä kuvaa. Suosikkikirjaa on toki mahdoton sanoa, tässä yksi monista vaihtoehdoista.

Suosikkielokuvasi?

En kiinny helpolla elokuviin, tämä tuli mieleen niistä joita olen viime vuosina nähnyt.

Suosikkisarjasi?

Noita kasvoja on tullut katseltua viime aikoina, vaikkakin Mullan alla, Futurama tai Twin Peaks olisivat olleet yhtä varteenotettavia.

Lempilelusi lapsena?

Lempilelut vaihtelivat ikäkausittain, jossain vaiheessa "pikkueläimet", eli muoviset maatilaneläimet olivat ehdoton suosikki.

Levy, jota kuuntelet nyt, tai jota kuuntelit viimeisenä?

Suosikkibändisi?

Nämä herrat saakot tämän kunnian.

Kengät, jotka sinulla oli viimeksi jalassa (tai on parhaillaan)?

Täytyy korjata, että kuvasta poiketen kyseessä eivät olleet hai-saappaat, vaan samantyyppiset merkittömät kopiot, ja väriltään mukavan metsäiset tummanvihreät. Sadepäivälle ehdottomat.

Lempieläimesi?

Lempieläimiä ovat melkein kaikki eläimet, tämä otus kuitenkin saa kunnian edustaa heitä - nukkuu paraikaa tuossa viereisellä tuolilla.

Seuraava kallis ostoksesi?

Tällaisista olen haaveillut kevään ajan, saa nähdä jääkö vain ajatukseksi.

Suosikkialkoholijuomasi?

Scrumpy Jack kumppaneineen, kuivahkot oikean omenan makuiset siiderit viihtyvät lasissani.

Suosikkiruokasi?

Vaikein kysymys viimeisenä. Pastasalaatteihin olen erikoistunut nyt kesäisen sään aikana kun lämmintä ruokaa ei tee mieli. Täyttää kuin oikea ruoka vaikka vaikuttaa kevyemmältä.

Kirosanan kaltainen on lempi pohjoinen

2008-04-27T18:05:00.007+03:00

"Ehkä sen tähden että oli Jeesuksen viimeinen yö tässä vuoteessa, tai ehkä sen tähden että hän oli puhunut Sepforiksesta ja ristiinnaulituista, painajainen alkoi nyt kuitenkin talvihorroksesta havahtuvan jättiläismäisen käärmeen tavoin purkautua hitaasti kerältään ja nostaa kammottavaa päätään, ja Jeesus heräsi huutaen ja kylpien kylmässä hiessä, Mikä sinun on, mikä sinun on, Maria kysyi hädissään, Unta vain, minä näin vain unta, Jeesus puolusteli, Kerro minulle, ja näistä yksinkertaisista sanoista huokui sellainen rakkaus ja sellainen hellyys, ettei Jeesus kyennyt pidättelemään kyyneleitään, eikä kyynelten jälkeen sanoja jotka hän oli tahtonut salata"

-José Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, s.317

Eikä kyyneleitään pystynyt pidättelemään lukijakaan, joka viime yönä unta saadakseen jälkeen jatkoi Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumin lukemista. (Kirja ei suinkaan ole pitkästyttävä vaan hyvinkin mukanaan vievä, en vain ole vähään aikaan lukenut yhtään mitään.) Sillä vaikka vähä on ymmärrykseni rakkaudesta, tutumpi minulle on kaipaus, ehkä jotakin sentään rohkenen sanoa. Rakkautta on vierellä nukkuva ihminen, joka hiljaisessa unen tuhinassa on niin rehellinen ja alaston kuin voi olla. Rakkautta on tahto suojella toista kaikelta maailman pahalta, kuin minulla olisi siihen voima, vaikka olen eksyksissä itsekin. Rakkautta on nöyryys myöntää, etten vielä, en ehkä koskaan, ole muistojen vertainen. Rakkautta on tahto kuunnella, tulla luotetuksi, mutta kärsivällisyys odottaa. Näitä mietin viime yönä, joka oli taas yksi hankalista, yksi monista. Nukahdin pää jalkopäässä, peitto tyynynä.

Päivä päivältä tunnen itseni sulkeutuneemmaksi, kuoreeni käpertyneemmäksi. En kohta enää itsekään löydä sisintäni, saati että muiden kanssa osaisin jakaa ajatuksia. Kaikki tuntuu niin kaukaiselta, pinnalliselta, pidättyvältä. Kuin elämä olisi absurdi ohipuhumisdialogi. Miten ilmaista itseään, kun ei tälle epätietoisuudelle ole sanoja. Päivät valuvat, virtaavat ohitse, olen kivi keskellä koskea, tumma, puhumaton, vaikka luulevat puheeksi veden solinaa.

Lueskelin kirjaa luonnonkasvien hortakäytöstä, eli käyttämisestä ravintona, tarkemmin ottaen kirjaa Villiinny villivihanneksiin. Nyt tiedän että maitohorsman versoja voi käyttää parsan tapaan ja että pihlajan silmut maistuvat karvasmantelilta ja sopivat jälkiruokiin. Voikukkaa myydään Kreetalla toreillakin salaatiksi ja puna-apilalla voi inflaation yltyessä jatkaa leipäjauhoja, aikoinaan mm. britit ovat tehneet niin ja Suomessa tätä suositti jo Elias Lönnrot. Nokkosletut lienevät kaikille tuttuja, myös jauhosavikkaa voin suositella vastaavaan. Teestä ei voi edes puhua, sillä teeaineita pihalta löytyy lukemattomia (ja sillä se on yrttikäyttöä eikä hortaa). Kirjasta ja kirjoittajan ylläpitämiltä nettisivuilta löytyy herkullisen oloisia ruokaohjeita. Nyt voi vain harmitella tätä kaupungin keskellä asumista ja pohtia, uskaltaakohan kotipihalta kuitenkin poimia jotakin vai lähdenkö suosiolla hortamatkalle tädin puutarhaan taajaman ulkopuolelle. Kuin muuttolintu, alan keväisin levottomasti kaivata kesäpaikkaamme Naakkaniemeen. Täytyykö mennä töihin ja juosta hosua kesä ympäri Suomea, jos vain tahtoisi laiturille pesemään pyykkiä ja keittiökalliolle keräämään hortaa?

Ei tämä ole minun elämäni,
hän sanoo nykivillä liikkeillään.
Ei tämä ole minun ruumiini,
hän kertoo tavalla, jolla kääntyy.
Eivät nämä ole minun sanojani,
hän antaa ymmärtää puhumalla
aivan liian hiljaa.

Hän tahtoo kotiin, missä punertavien teiden pölyyn
ovat piintyneet hänen isiensä jalanjäläjet, kirkkaat,
missä jokainen puu on tuulenvaivaama, jokainen kaivo
paikka, mihin heittää toivonsa.

-A. W. Yrjänä: Mechanema, III

2008-04-26T01:23:00.003+03:00

Uni hallitsee eloa. Olen herännyt keskellä yötä pimeästä talosta, kylmästä kylästä. Pakkasta oli lähemmäs neljäkymmentä astetta, kylän väki kerääntynyt rantaan kuin odottamaan jotakin tapahtuvaksi. Jää alkoi murtua rantaviivan suuntaisesti, maa tuntui järisevän tuskissaan. Jää altani hajosi pieniksi lautoiksi, putosin hyiseen veteen, uin kohti rantakiviä. Ystäväni ojensivat kätensä, vetivät rantaan. Kuin järistys olisi jokin merkki, määrätty tapahtuma. Ihmisiä oli jäällä liian paljon. Organisoimme nopeasti vapaaehtoiset ja toimintakykyiset pelastamaan hädänalaisia. Käsiini annettiin pieniä lapsia, nostin heitä turvaan kestävälle hangelle. Lapset yrittivät riisua hyisiä ulkovaatteitaan itse, en ehtinyt auttaa, vaikka olisin tahtonut sulkea syliini jokaisen hytisevän pienen olennon, heitä oli liikaa, huusin lisää aikuisia apuun viemään lapset sisälle ja riisumaan jäätyneet ulkohaalarit. En saanut selville, mitkä maailmanlopunmerkit olivat kyseessä.

En jaksa liiemmin välittää mistään. Olen kehittänyt ehkä liiankin zenläisen suhtautumisen tähän kaikkeen. Asiat järjestyvät, enemmin tai myöhemmin, paitsi ne asiat, joille en mitään voisi kuitenkaan. Vihellellen kohti vääjäämätöntä tuhoa, vai mitä? Koulusta aion selvitä, kirjoittaa muutaman esseen ja sellaista, ehkä ensiviikolla on unirytminkin kannalta parempi viikko. Inflaatio tulee kuitenkin, asunnon vuokra on sidottu indeksiin joka tarkastetaan syyskuussa, opintotuki ei indekseistä välitä, ruoka kallistuu vääjäämättömästi, mutta ehkei tässä vielä pettua tarvitse leipoa. Mielessä toistelen säkeitä, kuin jotakin mantraa johon turvata.

"ja kaikista synneistä raskaimmat
teemme kun emme tunne mitään
ja kaikista ihmeistä kaunein on
tahto ja luottamus rakkauteen"

Mikä luottamus, enhän edes tiedä, mikä rakkaus? Ehkä minun luottamukseni on luottamusta nykyhetkeen. Siihen, kun painautuu kiinni lämpöiseen ihoon eikä kaipaa muuta. Muuta en osaa enkä tahdo vaatia, kuin rehellisyyttä hetkissä. Ihmiset vaativat toisiltaan mielettömyyksiä, tahtovat lupauksia, jotka tietävät mahdottomiksi pitää. Aivan kuin elämän voisi suunnitella valmiiksi, kuin olisi oikein kahlita toinen ihminen tai itsensä. Kukaan ihminen ei kuitenkaan ole loppuun saakka tunteidensa tai elämänsä valtias. (lause luettava subjektiivisena uskomuksena)

Verhot ovat olleet kiinni monta päivää. Katon laudoitus on pystyraitainen, ehkä sen tulen muistamaan tästä asunnosta. Oma olemassaolo tuntuu vieraalta, en tiedä kuka on se minuus, joka itseään puhuttelee. Leikkasin hiukseni, odotin sen hätkähdyttävän enemmän, mutten tuntenutkaan mitään. Identiteettiä rakentavat muruset ovat käyneet merkityksettömiksi, haihtuneet tuuleen. Olen istunut kevätöisen järven rannalla, itkenyt elämän haurautta, nähnyt piisamin ja sorsapariskunnan. Seurannut joen kahdensuuntaista liikettä, todellista virtausta ja pintaliikettä tuulessa, katsellut kolmikymmenpäisen kuoviparven käyskentelevän pellolla. Todennut, ettei minusta ole kaupunkiasujaksi, kun vain mäntykankaalla tai veden äärellä on hyvä hengittää.

"elämän pieni piiri pienenee
isä leikkaa pihalla heinää
pian on aika pestä hampaat
sulkea silmät, laskea lampaat

kääriä peitto tiukkaan
ennenkuin hirviöt tulevat
eikä oikeilla hirviöillä koskaan ole nimiä"